Lauantai (päivä 59)

Klo 9.50: Annos kaurapuuroa ja kaksi kananmunaa
Klo 13.10: Kanaa, salaattia, tomaattia ja kurkkua
Klo 17.30: Valkosipulikanaa (kanaa, valkosipulia, juustoraastetta, paprikaa, purjoa, smetanaa) ja vihreää salaattia
Klo 21.00: Kolme lasia punaviiniä, pähkinöitä n. 35g

Etenemisestä

Prosessi on jatkunut kohta kaksi viikkoa. Tämä on useimmiten juuri se piste, jossa olen luovuttanut, jossa repsahtaminen on ollut tavanomaista. Siksikin tämä huomio.

Kahdessa viikossa kehoni ei visuaalisesti ole muuttunut juurikaan, ainakaan omien silmieni mukaan - ja olisi absurdia odottaa sitä. Sen sijaan minulle on sanottu minun näyttävän paremmin voivalta, että olen laihtunut ja että minussa on jotakin uutta. Ja kenties vaaka ei valehtelekaan, sillä edellinen kerta tiistaiaamuna kertoi painon laskeneen 2,5 kg. Vaikka se on vain numero ja tavoitteeni ei edelleenkään ole mitattava suure, tuntuu sen ajatteleminen silti hyvältä.

Mutta minusta tuntuu erilaiselta. Aiemman väsymyksen, kehoahdistuneisuuden ja surkeuden sijasta minulla on valtava halu liikkua ja olla juuri näin. Haluan hikoilla ja tuntea kehoni, ja kun liikun minun voimani tuntuvat riittävän paremmin.

Syöminen on tuottanut mielihyvää ensimmäisten päivien harjoittelun ja hassun rytmin lisäksi. Jatkan ruokavaliotani, sillä en ole väsynyt tämän viikon työpäivien aikana. Ennen kaikkea minusta tuntuu siltä, että teen oikeita asioita, edistän itseäni ja menen hitaasti kohti tavoitettani.

Alku on sujunut tavallisen elämän ohella, töissä käyden ja ilman sen suurempia mahdottomuuksia. Ja viime viikon alussa minun oli paljon vaikeampi olla kuin nyt. Tähän saakka odotettu hankala on siis helppoutta, enkä koe tinkineeni juuri mistään.

Perjantai (päivä 60)

Klo 7.30: Ruisvuokaleipä jossa rypsiöljyä, tomaatia, juustoa, kinkkua ja kaksi kananmunaa
Klo 11.20: Purkki raejuustoa (2%)
Klo 13.30: Kanaa, purjoa, mozzarellajuustoa, kurkkua, tomaattia, salaattia
Klo 16.20: 35g maapähkinöitä
Klo 18.10: Treenin jälkeen palautusjuoma (20g HH + 40g P)
Klo 20.10: Vuohenjuustoa, salaattia, tomaattia, kurkkua, lasi maitoa
Klo 22.30: 2dl maustamatonta luonnonjogurttia, yksi kiiwi

NIkotiinikoukku

Yksi tärkeä asia on koko ajan jäänyt sivuun, mainitsematta tähän saakka. Se tuntuu oudolta kirjoittaa tähän, liittää se tähän prosessiin vaikka se on mitä suurin osa tätä kaikkea, kun sitä pysähtyy ajattelemaan.

Minä en polta enää. Itse asiassa en ole polttanut hyvään toviin. Ja se on paljon sanottu, sillä aloitin polttamisen 15-vuotiaana, siis hyvin kauan sitten.

Viimeiset kolme vuotta polttamiseni on ollut satunnaisen aggressiivista. Sellaista, jossa ollaan ensin viisi päivää polttamatta ja sitten yhden Lostari-illan aikana poltetaan kaksi askia putkeen ja seuraavana päivänä ihmetellään, miksi olo on omituinen. Nikotiinipurkat ovat kulkeneet tämän kolme vuotta aina jossakin laukussa tai taskussa mukana, ja sekakäyttö on ollut iloisen varomatonta. Parhaimmillaan sitä on heittänyt suustaan nikotiinipurkan roskiin mennessään ulos savukkeelle.

Tupakoinnin tai nikotiinin koukkua on kamalan vaikea tajuta, mikäli ei itse elä siinä koukussa - tai jossakin koukussa ylipäätään. Polttamisesta saatava mielihyvä on valtava, myös silloin kun nikotiinikoukku on jo niin arkea ettei sitä edes tunne. Savun hidas veto sisäänsä on lähellä mielihyvälistan kärkeä, uskomaton rush.

Aiemmat lopettamiset ovat olleet joko helppoja tai hankalia - ja niitä yhdistää lukumäärä. Tupakoinnin lopettaminen on tapahtunut kohdallani monta kertaa, kuten useammalla. Olen pikkuhiljaa oppinut, etten voi polttaa vain yhtä silloin tällöin: se tuntuu olevan kaikki tai ei mitään. Koukku on hillitön, ja nappaa mukaansa melkein heti. Annatko vielä toisen.

Tupakointi menee silti samaan kategoriaan alkoholin kanssa, kuuluu osastoon aistinautinnot joista ei mistään hinnasta luopuisi. Kuten alkoholinkin kanssa, kohtuukäyttö on kuitenkin vaatimus sen aistinautintona toimimiselle. Joka ei vain tahdo onnistua, ainakaan nyt tai ei ehkä koskaan. Aika näyttää, voinko todella helposti istua nerokkaan illan aikana alas ja polttaa vain yhden hyvän sikarin.

Miksi sitten koen, että olen lopettanut tupakoinnin? Koska aiemmin olen lopettaessani ajatellut sitä hampaat irvessä, joka päivä ja joka hetki. Nyt huomaan miettiväni aina välillä sitä, että ai niin minähän poltin vielä silloin. Lopettaminen on tapahtunut kuin varkain, itsestään selvänä juttuna tässä ohessa. Uimisen ja salitreenin intensiteetin kasvaessa, koko kehoni vaatiessa parempaa vointia ja suorituskykyä en voisi edes kuvitella sytyttäväni savuketta.

Minun on parempi näin, se tuntuu joka tavalla. Seison joka päivä kollegojeni kanssa ulkona savukkeella kerran tai kaksi, pitämässä totuttua taukoa. Kädessäni on kuitenkin enää vain kahvikuppi. Samalla tavoin on aivan selvää, että nikotiinikoukku on minussa vielä pitkään, ehkä aina.

En liikkunut eilen, ja se tuntuu oudolta. En ole niin ikään kävellyt töihin kahteen päivään, ja illalla häämöttävä salitreeni on paras idea koskaan.

Torstai (päivä 61)

Klo 7.40: Ruisantero-leipä jossa oivariinia, tomaatia, juustoa, kinkkua, kurkkua, kaksi kananmunaa
Klo 10.10: Purkki maitorahkaa (0,2%), puoli purkkia murskattua ananasta
Klo 12.05: Vihreää salaattia, vuohenjuustoa, sipulia, tomaattia, kurkkua, punaisia viinirypäleitä
Klo 15.05: Purkki raejuustoa (2%)
Klo 19.00: Palautusjuoma treenin jälkeen (20g HH + 40g P)
Klo 20.00: Öljyssä paistettuja kasviksia, grillattua kanaa, kermaviilikastiketta

Vaikeat päivät

Siirtyminen ennalta vieraasiin ruokailutapoihin on paljon vaikeampaa kuin luulinkaan. Vaikka vähähiilihydraattinen ruokavalio onkin ajatuksena tuttu, olen silti viimeisten päivien aikana törmännyt odottamattomiin ongelmiin.

En yksinkertaisesti tahdo muistaa syödä välipaloja aamu- ja iltapäivisin. Minun pitäisi syödä jotakin pientä (maitorahkaa, raejuustoa tai vastaavaa), mutta se ei tule minulle luontaisesti, kehoni ei kerro että syöminen voisi olla hyvä idea. Minun täytynee fiksata jokin muistutus noihin kohtiin, jotta tajuaisin paremmin.

Eilen ja toissapäivänä ruokarytmini on ollut huonohko, joka on ilmentynyt aina illansuussa nälkänä ja verensokerin madaltumisen aiheuttamana ärsyyntyneisyytenä. Hyvä puoli on kuitenkin se, etten ole lipsahtanut vielä kertaakaan, vaan rytmi on ainoa asia joka on heilunut. Olen silti syönyt likimain oikeita asioita, vain vääriin aikoihin. Silti eilen keho huusi jatkuvasti rasvaa, sokeria, mitävain raskasta tännenytheti.

Great success

Antiproosallinen sivuhuomio uimisesta, joka on pakko jättää itselleen muistiin: Rintauinnin rytmitys loksahti eilen kohdalleen yli puolen vuoden yrittämisen jälkeen. Tunne oli hämmentävä, kun tajusi ettei happi loppunutkaan puolessa välissä allasta, vaan käynti oli rentoa ja toimivaa.

Joskus sitkeyttä vaaditaan, että tutut liikeradat löytävät toisensa. Silti, puoli vuotta on pitkä aika yrittää.

Keskiviikko (päivä 62)

Klo 7.55: Ruisantero-leipä jossa oivariinia, tomaatia, juustoa, kinkkua, kurkkua, kaksi kananmunaa
Klo 12.15: Paahtopaistia (n. 100g), kukkakaalia, kesäkurpitsaa
Klo 17.20: Purkki maitorahkaa, 1/4 purkkia murskattua ananasta.
Klo 19.10: Grillattu häränfilee (n.120 g.), vihreä salaatti, kurkkua, chilitomaattikastiketta, paprikaa ja sipulia.
Klo 20.15: 16cl punaviiniä
Klo 22.00: 2dl maustamatonta luonnonjogurttia, yksi kiwi-hedelmä

Veden taju

Tämän vuoden tammikuussa en juurikaan osannut uida. Tai siis osasin, sillä samalla tavalla joka monella on jäänyt käteen peruskoulu- ja lapsuusajan uimisesta. Sellaista hyvää perusliikuntaa, josta sammakkoa uidessa tulee niska kipeäksi.

Jotenkin vesi on elementtinä ollut minulle tuon lapsuusajan jälkeen elementtinä hieman vieras, pelottavakin. Aikuisempana kavahdin tajuttuani, miten vaarallisen ylivertainen vesi on puolitaitoiseen uimariin nähden. Uiminen muodostui mökin laiturilla tai kesäisellä rannalla tapahtuvaksi viiden minuutin viilennykseksi, jonka aikana saattoi todeta lyhyesti itselleen hei mä osaan tämän edelleen. En edes voinut ajatella, että lähtisin kokeilemaan sillä samalla lapsen innolla kuinka pitkälle pystyn juuri nyt sukeltamaan. Minähän tukehdun. Vesi tulee ja näyttää, mihin pystyy.

Tajutessani oman pahoinvointini viime vuoden puolella tajusin myös, että pelkkä kuntosalitreeni ei yksinään tuo kaipaamaani hyvinvointia. Aerobinen kuntoni oli iso vitsi, ja halusin koettaa taklata sitä samanaikaisesti lihaskuntoni kanssa. Tajusin, että niveleni eivät kestäisi juoksemista, ja kävely tuntui ajatuksena etäiseltä: joltakin sellaiselta, jota harrastan muutenkin. Tämän vuoden tammikuussa ilmoittauduin aikuisten uimatekniikkakurssille, jossa uimisen perusteita opeteltiin ryhmässä.

Muistan ensimmäisen opetuskerran hyvin. Koetin muistella, miten pukuhuoneessa pitikään toimia. Puettuani uimahousut jalkaani en voinut olla vilkaisematta peiliin. Käänsin pääni pois, ja vielä suihkussakin ajatukseni pyörivät saman kuvan ympärillä. Miten minä voin kohta kävellä tuohon altaaseen tämän näköisenä. Jännitin omaa kehonkuvaani niin paljon, että unohdin ajatella koko uimisen opettelua.

Ensimmäiset kerrat olivat melko surkuhupaisia, mutta avartavia. Kurssin vetäjä käveli paikalle, esitteli itsensä ja totesi että tänään opetellaan uimaan perhosta, ja kymmenen perusuimataitoista yritti kovaa, kuunteli ohjeita, yritti uudestaan ja koetti ymmärtää. Vasta kolmannella opetuskerralla sain sanottua, etten osaa hengittää ulos veden alla. Samaan hengenvetoon toinen kurssilainen sanoi, ettei osaa kellua.

Kurssin lähestyessä loppuaan olin oppinut perusteet paitsi perhosesta myös selkä-, rinta- ja vapaauinneista, ja opin hengittämisen teorian. Perustekniikkakurssin jälkeen kävin loppukevään kestäneen jatkokurssin, joka avarsi asioita entisestään. Rintauinnin potku alkoi aueta, löysin itsestäni rytmin ja keinon uida kovempaa, enemmän, vakaammin. Osaan uida vapaauintia joten kuten rennosti. Ensimmäinen volttikäännös oli synapsien yhdistymistä vahingossa oikein, loput lähinnä varoittavia esimerkkejä. Silti, minä tiedän nyt miten se tehdään. Kurssit jatkuvat syksyllä uimakerhon myötä. Se kuulostaa jotenkin hauskalta.

Uimahalleissa voi todellakin nähdä kaikkien vartalotyyppien yhteenvedon. Ne riisuvat kaikki illuusiot siitä, miltä me näytämme lähes alasti, ja samalla osoittaa ettei se loppujen lopuksi ole kovin kiinnostavaa. Kukaan ei tuijottanut minua, en ollutkaan se vääränmallinen. Ainoa vääryys olikin omieni korvieni välissä. Ennen kesää tajusin ajattelevani, että entä sitten. Se on minun vatsani, teen sen kanssa töitä tässä.

Ennen kaikkea vesi on alkanut tuntua hyvältä, jotenkin tutulta ja helpolta. Pelko sitä kohtaan on hävinnyt samassa suhteessa, kun kunnioitus on noussut. Mihin kaikkeen minä pystynkään, kun olen sinussa.

Tiistai (päivä 63)

Klo 8.10: Annos Elovena Hetki -puuroa ja kaksi kananmunaa
Klo 13.10: Tandoori-kanaa ja salaattia, sipulia & punasipulia, öljyä
Klo 15.00: Valion Raejuustoa 1prk
Klo 20.10: Kanafilee (n. 120g), salaattia, tomaattia, kurkkua, kesäkurpitsaa

Huomaan tänään, että ruokarytmissä on tekemistä. En tajunnut syödä vielä yhtä välipalaa ennen uimista, joka ajoittui paljon tavanomaista myöhempään. Voimat loppuivat, verensokeri sinkoilee.

Sanaton

Olen todellakin sanaton. Aloittaessani tätä vasta viikko sitten ajattelin kirjoittavani pääosin maailmalle näkymättömiä sanoja, sellaisia jotka muodostavat muistikirjan vain itselleni. Siksikin Southpawin minulle ojentama palkinto tuli täydellisenä yllätyksenä. Suurkiitos.

En ole blogannut mitään pieneen ikuisuuteen tai juurikaan seurannut blogimaailmaa, muutamaa läheistä poikkeusta lukuun ottamatta. 70:n päivän tarkoitus on tuoda juurikin liikkumisen ja kehonsa tarkastelun eri puolia näkyväksi, avata sitä mitä koen liikkuessani. Mikä on se kantava voima joka vei näihin päiviin, miltä uiminen tuntuu kun ei jaksa ja millaista on salilla kun jokainen voi sinua paremmin. Miltä tuntuu kun hävettää, pelkää näyttävänsä pateettiselta lähes alastomana uimahousuissaan.

Ja miltä tuntuu joka kerran pienesti onnistua, millainen matka se on silloin kun uskaltaa tehdä sen peilaamatta itseään muihin kuin itseensä. Minusta tuntuu, että käsiteltäviä aiheita on tuhat. Ja oikeastaan vain yksi, se miksi liikkuminen ja itsestään huolen pitäminen on niin tärkeää. Ja miksi se on ollut laiminlyötyä viimeiset vuodet.

Palkinnon luonteeseen käsittääkseni kuuluu sen ojentaminen eteenpäin. Blogimaailman tuntemattomuuteni kostautuu tässä pahemman kerran, sillä omat kandidaattini joudun lähes kokonaan etsimään käsin. Suurimpana pettymyksenä on ensimmäisen linkittämäni blogin poistuminen kokonaan. Missä tahansa siis Oi ihana metamorfoosi -blogin kirjoittaja sitten meneekään, niin olisit ollut ensimmäinen palkinnon saaja. Isoista käänteistä ja mutkista muodostuva prosessi voi olla niin monikulmainen, että joskus se vie myös tekstin mennessään.

Mutta asiaan. Palkinnon saavat minun käsieni kautta, kukin omista syistään, seuraavat blogit:

• Kevein askelin ansaitsee palkinnon monestakin syystä. Yksi niistä on kannustaminen polulla eteenpäin, toinen teksti itsessään.
• Kasvukipuja siksi, että suru on käsinkosketeltavaa ja läsnä. Suru on myös tunnetila, jossa muutos on väistämättä edessä. Voimia prosessiin.
• Kaalisoppaa koneeseen sen kattavuuden, energisyyden ja vuolassanaisuuden vuoksi.

Jokaisen palkinnon takana on nyökkäys jatkamisen suuntaan, toteamus siitä ettei kukaan meistä tee mitään yksin mikäli emme sitä halua. Isot ja pienetkin käänteet mahtuvat mukaan.

Hei liikutaan ja liikututaan.

Maanantai (päivä 64)

Klo 9.30: Kaksi Real-viipaletta, hieman Arlan 17%-kevytjuustoa, kaksi viipaletta kinkkua, kaksi kananmunaa ja yksi tomaatti
Klo 12:00: Kanaa (n. 120g), jäävuorisalaattia, tomaattia, kurkkua, kurpitsansiemeniä, n. teelusikallinen öljyä
Klo 15:30: Purkillinen Valion maitorahkaa, pienikokoinen omena
Klo 19:40: 60g palautusjuomaa treenin jälkeen (20g HH + 40g P)
Klo 21:15: Purkki maitorahkaa (0,2%), viisi pakastemansikkaa

Ruokapäiväkirja: Nyt

Eilisen ruokavaliouutisen myötä myös ruokapäiväkirja tulee osaksi tätä prosessiani, vaikka koetin sitäkin aiemmin välttää. Kenties se on välttämätön, vaikka alku onkin ollut lupaava. Ja antaahan se myöhemmin kirkkaita selvyyksiä siitä, mitä oikeastaan on tehnyt: kun ihmettelee hiulaavaa painoaan, voi palata listan sisältämiin käsittämättömyyksiin ja etsiä syitä faktoista fiktion sijaan. Pyrin siis pitämään listan tarkkana, joskaan en liian pitkänä.

Edelleen tämän keskeisintä sisältöä ovat kuitenkin jatkuvat tarkastelut omaan itseen, tavoitteisiin ja niiden syihin, hyvinvointiin ja ajatusprosesseihin. Kirjoituksia saakin nyt rajattua teemoittain oikean palkin linkeillä.

Ensimmäinen viikko

Ensimmäinen viikko on takana, vaikka jossain vaiheessa ajattelin ettei se lopu koskaan. Tänään tunnelmat ovat varovaisen hyvät, sillä iltapäivän ja illansuun aikana kiusaukset kävellä lähikauppaan ostamaan makeishylly tyhjäksi ovat olleet valtavat. Makeaa on tehnyt mieli jo eilisillasta saakka, aina vain voimistuen. Toistaiseksi jokainen nimeäni huutava suklaa ja salmiakki on jäänyt kääreissään hyllyyn. Vaikka loputtomiin kieltäytyminen ei ehkä ole mahdollista tai toivottavaakaan, on se tässä alussa jotenkin pakollista.

Tämä on ollut melko kevyt mutta tiukkaotteinen aloitusviikko. Takana on kolme salitreenikertaa, pienenpieni pyöräretki, hyötyliikuntaa sekä kävelyä aamuisin ja iltapäivisin. Vaikka tahti hieman kiristyykin jatkossa uimisen ja muun aerobisen myötä, pitäisi noiden lukemien silti pysyä melko ennallaan.

Perjantainen treeni oli silkkaa euforiaa. Vaikka loma on syönyt asioista osansa, tunsin silti pientä ylpeyttä aikaansaannoksistani. Vaikka ne olisivat miten pieniä salin muiden kävijöiden tai hyväkuntoisten mittapuulla, niin ne ovat silti minun. Kävimme treenin jälkeen trainerini kanssa läpi tämän 70:n päiväni tavoitteet, ja sovimme alustavasti jatkoasioista. Kuten arvelin, treenini jakaantuu kolmeen nykyisen kahden sijasta.

Sen sijaan yllätys oli tuleviin viikkoihin liittyvä matalahiilihydraattinen ruokavalioni: ei ole montaakaan päivää kun kirjoitin ajatuksia dieeteistä ja erikoisratkaisuista. Mietittyäni asiaa yön yli suostuin kokeiluun. Katsotaan, mitä se tuo tulleessaan. Siitä tulee työväline jos se tuntuu hyvältä ja toimii, muuten palaan tähän tee-se-itse-syö-järkevästi-ja-kevyesti -otteeseeni.

Henkinen vointi on myös melko käsikkäin kehoni kanssa. En ole mikään ammattiurheilija, rutinoitunut laihduttaja tai fitnessihme, pikemminkin päinvastoin, mutta tunnen hallitsevani itseäni. Katsoessani peiliin näen enemmän toivoa kuin häpeää. Näen juuri nyt enemmän mahdollisuuksia kuin epäonnistumisia, mahdollisuuden muokata itsestäni jotakin uutta. Jos saan kehoni ja syömätottumukseni hallintaani, selätän jotakin joka on ollut minulle ylitsepääsemätöntä viimeiset vuodet.

Minä olen tässä kehossa, ja tiedän mitä pitää tehdä jotta minun on siinä paremmin.