Viimeiset kaksi viikkoa ovat menneet lähes kokonaan ohitse, ainakin mitä tähän projektiin ja tulee. Aiempaan merkintään muutama päivä sitten jätetty pitkä, monipuolinen ja ansiokas kommentti herätti monin tavoin ajattelemaan tapahtunutta, sitä mihin olen menossa.
Merkinnässä on paljon muutakin hyvää kuin vain sen herättelevä aspekti, mutta sen ravistelemana jatkan kirjoittamista. Ja aloitan viimeisestä kahdesta viikosta, siitä miksi kirjoittaminen jäi.
Olen ollut todella kipeä - siis sillä tavalla kipeä, kuin nykyiset flunssat tuntuvat. Puolikuntoisuutta ja pahoinvointia on takana kohta kolme viikkoa. Tänä aikana olen ollut kahteen otteeseen poissa töistä, molemmilla kerroilla leväten kaksi tai kolme päivää, ja käynyt kahdesti lääkärissä. Keuhkoputkentulehdus ei parane hetkessä, mutta ennen kaikkea se ei parane ilman lepoa.
Sairaus luonnollisesti katkaisi paljon siitä löytyneestä rytmistä, viisi viikkoa jatkuneesta liikkumisen ilosta ja säntillisistä elämäntavoista. Paikoillaan oleminen oli yht'äkkiä pakollista, ja väsyneenäkin se alkoi nopeasti tuntua ikävältä. Muutamana päivänä oli helppo syödä jotakin muuta kuin mitä olisi pitänyt, ikuisen rahkan ja raejuuston sijaan tehdä ruokaa itselleen, ja jättää huomaamatta se tosiasia, että sitä tuli tehtyä hieman liikaa.
Samanaikaisesti rytmi pakotti takaisin töihin, monin tavoin. Olen miettinyt paljon sitä, mikä on oman vakanssini varamiehitys ja onko sitä: luulen, että huolimatta roolistani työpaikallani olen silti nyky-yhteiskunnan suorittajatyyppi, joku jonka omatunto ei salli liikaa poissaoloa liian pitkään. Myös siis sellainen, joka ei tajua levätä riittävän paljon ajoissa. Sellainen, joka ei aina näe riittävän pitkälle siinä, mitä voi viedä mennessään jollei huolehdi itseään kuntoon.
Samaa kunnianhimoa on eittämättä ollut näissä 70:ssä päivässä. Käänsin monet elintavoistani käytännössä ympäri, lähdin vain hieman perusliikkuvasta ihmisestä joka päivä tunnin rääkki -tyyppiin vain muutamassa viikossa. Muutin ruokavalioni samassa ajassa, ja vain muutamaa kuukautta aiemmin olin kokonaan lopettanut tupakoinnin.
Vaadin itseltäni liikoja, luulen. Olin alun alkaenkin liian kova siinä, mitä minun tulee saavuttaa - kaikki mulle tänne nyt heti, kiitos. Odotin ihmeparantumista, ja sain lopputuloksena liiasta vauhdista keholtani tämän varoituksen, ja toisen sellaisen minua hoitaneelta lääkäriltä: "Tilanne on se, että jollet nyt hillitse itseäsi, niin sinulla on pian sellainen sairaus josta et selviä ihan helposti".
Keuhkojeni puristuksen alkaessa nyt hiljalleen hellittää ja aueta olen aprikoiva ja odottava, ehkä hieman viisaampi ja jotakin tajunnut. Tämän prosessini idea on hyvinvointi, ei sen suorittaminen - ei sen allekirjoittaminen, jota nykypäivän työmaailma ja ideologia niin helposti korostaa. Paremmalla voinnilla halusin saavuttaa myös kontrollia omaan itseeni, mutta luovutinkin sen kaikelle muulle.
Kävin eilen varovasti uimassa, ja tänään salilla hyvin varovasti. Jos olen kiltisti, niin paranen kokonaan ja saan liikkua jälleen. Ihan toisista syistä.
En tiedä, kuinka moni näitä rivejä lukee, mutta jos ne osuvat johonkuhun niin se saa minut hymyilemään. Kirjoitin joskus, että liikutaan ja liikututaan. Samoin kirjoitin, että aion kirjoittaa tämän prosessin loppuun saakka. Molemmat pitävät paikkansa, mutta loppuun saakka kirjoittanen hieman toisella sävyllä kuin viimeiset viikot.
Paino on tippunut sairastamisesta huolimatta kohta seitsemän kiloa. Vaikka aion vahtia syömisiäni vielä pitkän aikaa, voin jakaa luottamuksella yhden keskeisen asian:
Ruokapäiväkirjan pitäminen on syvältä.
