Treenaamisen tavoista

On totta, että liikkumisen ja itsestä huolehtimisen tapoja on monta. Yhtä totta on, että jokaisessa niissä on omat puolensa, ja että jokaiselle lajille ja tavalle löytyy joku, joka puhuu sen puolesta suurimpana pelastajana koskaan. Hirveän helposti siitä omasta jutusta tulee se kaikista paras, ja muista niistäkin ihan hyviä muttei kuitenkaan yhtä timanttia. Ja hyvä niin.

Koska oma prosessini liittyy elintapojen muutokseen kokonaan, liikkuminen on aivan yhtä keskeissä roolissa kuin syöminenkin. Minulle vasta oikein syömisen ja liikunnan yhdistelmä tuo sen euforian tunteen, johon moni paljon liikkuva viittaa: en oikein osaa nähdä toista ilman toista, ja olen jo pidemmän aikaa huomannut tulevani äkäiseksi ja kärsimättömäksi jos treenaamiseni jää väliin. Semiaktiivisesta liikkumisestani huolimatta olen kerännyt runsaasti ylimääräisiä kiloja.

Salilla käyminen on ollut pääasiallinen liikuntamuotoni viisi vuotta. Aloitin tavanomaisesti, riuhtomalla itseni kipeäksi joka paikasta ja turvautumalla sitten puoliammattilaisen apuun ohjelman luonnissa. Tämä henkilö kävi kanssani perusasiat läpi yhden kerran, otti maksunsa, kiitti kauniisti ja jätti minut oman onneni nojaan. Tulevien vuosien aikana ohjelmani monimutkaistui ja muuttui moneen kertaan, mutta junnasin silti paikoillani. Treenikertoja viikossa tuli kolmesta viiteen, harjoitusten noudattaessa aina samaa rataansa. Alkuun kymmenen minuuttia stepperiä, sitten itse treeniohjelma, ja lopuksi stepperiä. Eikä koskaan venyttelyä. Se katettiin ohjelman luonnin yhteydellä lauseella muista sitten huolehtia sun lihasliikkuvuudesta. Minä nyökyttelin, vaikka en edes tajunnut toisen tarkoittavan venyttelyä.

Sitten elämä vei mennessään vuosiksi, ja treenini oli parhaimmillaankin satunnaista ja melko tavoitteetonta. Viime joulukuussa tajusin, etten pysty katsomaan itseäni peiliin tuntematta suhteetonta inhoa itseäni kohtaan. Olin väsynyt, turvonnut ja pahoinvoiva.

Tämän kevään alussa pystyin viimeinkin toteuttamaan yhden puolikkaan ikuisuushaaveeni, hankin itselleni personal trainerin. Vaikka aluksi hainkin tätä henkilöä avustamaan kaikessa liikkumisessani, niin löytämäni henkilö on keskittynyt pääosin kuntosaliharjoitteluun. Tapasimme aluksi kerran, kävimme tilanteeni läpi ja hetken molemminpuolisen miettimisen jälkeen sovimme harjoittelun aloittamisesta. Seuraavalla viikolla alkoi helvetti.

Olin tietoinen siitä, että alusta tulisi vaikeaa, mutta treenaamisen intensiteetti yllätti yhtä kaikki. Jokaisessa liikkeessä ja toimintatavassa oli korjattavaa. Liikeratojen korjaantuessa ammattilaisen silmän alla oli nieleskeltävä ja otettava lähes kaikista totuista painoista kaksi kolmannesta pois. Ennenkaikkea ohjaavan ja kannustavan ammattilaisen mukana olo tuntui ja näkyi yllättävän nopeasti. Treeni ei ole koskaan tuottanut - ulkoisesti tai sisäisesti - näin hyviä tuloksia. Vaikka ammattilaisen pestaaminen ei ole halpaa, se kannattaa. Ei sekään loputtomiin, mutta kuitenkin.

Ensimmäisten viikkojen aikana tapasimme kaksi tai kolme kertaa viikossa, myöhemmin keväällä frekvenssi tippui yhteen yhteiseen treenikertaan jolla jatketaan tämä syksykin. Viikon kolmas treeni on edessä aivan tuota pikaa, ja samalla tämän 70:n päivän tavoitteiden läpikäyntikin sekä todennäköisimmin uusi treeniohjelmakin. Jännittää, innostaa ja kutkuttaa jo etukäteen, edellisestä yhteisestä treenistä onkin jo hyvä tovi.

Salitreeni on kuitenkin vain osa liikkumista, sillä vaikka se tehokkaana liikuntana toimiikin niin ilman aerobisesta liikkumisesta huolehtimista painon putoaminen ja toisenlainen hyvinvointi jää liiaksi syrjään. Venyttelyllä ja aerobisella treenauksella onkin ollut hävettävän vähän tilaa elämässäni, jota korjaan parhaillaan mitä parhaimmin tavoin. Seuraavaksi siis niistä.

Painokin on pudonnut viikon alusta 1,7 kiloa, josta tietty suurin osa on nestettä ja turvotusta mutta osa kuitenkin sitä itseään. Hymyilyttää.

Painonvartijoista

Painonvartijat ovat kiinnostava juttu, ja liittyvät suoraan näiden 70:n päivän aiheisiin. Hyvinvointiin, kehoon, väärin syömiseen ja ylipainoon. Painonvartijat rinnastetaan usein myös ihmedieetteihin, mystisiin mammakerhoihin, rahat-pois -huijauksiin ja aina jollekulle muulle tapahtuneeseen muutokseen.

Jos tavoitteeni olisi vain menettää painoani, olisin voinut harkita Painonvartijoissa käymistä tämän kolmen kuukauden ajan. En kuitenkaan pitänyt sitä vaihtoehtona missään vaiheessa, ei siksi, etten uskoisi tematiikkaan tai pelkäisin koko paikkaa. Olen näet muutama vuosi takaperin käynyt siellä yhden syksyn, pudottanut sen aikana painoani miltei kymmenen kiloa ja voinut oikein hyvin.

Siellä viettämäni aika oli kovin kiinnostavaa ja monin tavoin avartavaa. Olin useimmiten ainoa mies ryhmätapaamisissa, ja oli tietty mielenkiintoista havaita sukupuolen vaikuttavan ryhmädynamiikkaan niin paljon. Ennenkaikkea ryhmässä käyminen oli tehokasta, ja uskon tajuavani miksi miehiä paikalla oli niin vähän. Olen sittemmin jutellut siitä muutamankin miehen kanssa, ja monelle ajatus syömä- ja elintottumuksistaan avautumisesta parikymmenpäiselle naisjoukolle on melko karu. Entäs jos mut teilataan. Ei ne tajua mua kuitenkaan. Mä haluan pitää kiinni jostain nautinnoista. Itsetuntoaspekti on kova.

Tajusin kunnolla vasta siellä ollessani joitakin perusjuttuja, asioita jotka on ehkä käyty läpi peruskoulussa mutta jotka ovat sittemmin jääneet jonnekin unholaan. Ne kuullessani hätkähdin, miettii pitääkö joku asia oikeasti paikkansa ja onko tosiaan itse unohtanut jonkin itsestään selvän pointin.

Keskeisiä käteen jääneitä juttuja sieltä ovat mm. se, että ruokarytmillä on valtava merkitys. Jos syö kerralla paljon ja muuten päivän aikana ei mitään, keho varastoi kaiken. Jos taas syö tasaisesti mutta vähän pitkin päivää, aina samoihin aikoihin, aineenvaihdunta pysyy käynnissä koko ajan ja rasvaa palaa. Veden juomisella on niin ikään keskeinen rooli hyvinvoinnissa: oli hämärää tajuta, että usein minulla on ollut jano nälän sijaan.

Ja se keskeisin juttu on, että laihtuminen ja sitä kautta hyvinvointi ei voi perustua dieettiin. Jos suhtautuu asioihin dieettinä - erityisruokavaliona - näkee myös jossakin sen toisella puolen siintävät mahdollisuudet palata entiseen. Oikotietä onneen ei ole, mikäli haluaa pysyviä tuloksia: siksi huomaan hymyileväni vinosti aina kuullessani jonkun pudottaneen painoaan viisi kiloa viidessä päivässä tai jotakin vastaavaa. En siksi, että epäilisin kuulemani todenmukaisuutta, vaan siksi että niiden tarkoitus tuntuu olevan laastaroida jokin ikävä asia salaman nopeasti kohdilleen. Helppouden vaatimus, kuten pikaruoassakin.

Ei sinänsä, ei pitkäaikainen kärsimys ja hankaluus ole mikään itseisarvo. Mutta jos vaikkapa on onnistunut hankkimaan kymmenen kiloa ylimääräistä syömällä vinoon, niin useimmat meistä eivät opi korjaavia elintapoja niissä viidessä päivässä. Keskitytään oireisiin, mutta ongelman ydin jää kokonaan korjaamatta.

En mennyt Painonvartijoihin tällä kertaa siksi, että kiitos siellä jo vietetyn ajan tiedän hyvin miten hoitaa painoani ja syömistäni. Mitä laihtumiseen tulee, siellä käyminen olisi varmastikin tehokkaampaa kuin yksin selviäminen, enkä epäröi kävellä sinne mikäli en saa tuloksia omin voimin aikaiseksi. 70:n päivääni liittyy kuitenkin paljon muutakin kuin paino ja syöminen. Minulle on keskeistä saada itseni hallintaani omin voimin, käyttää sitä tietoa mitä minulla jo on ja pistää se jälleen käytäntöön.

Suosittelen ihan kenelle tahansa painonsa kanssa tappelevalle Painonvartijoita mitä lämpimimmin, sen yhden ja ensimmäisen kerran. En usko, että omaa hyvinvointiaan voi pidemmän päälle ulkoistaa.

Kiusauslandia

Tuoksuja. Rasvaa. Makuja. Pikalounaan helppoutta. Entä jos vain tämän kerran? Tänään tunsin ensimmäistä kertaa jonkin selkeän pettymyksen tunteen lounastunnin aikana.

Lähtiessäni hakemaan ruokaa en pystynyt ajattelemaan muuta kuin jotakin nopeaa, täyttävää ja rasvaista. Lähiravintolan nerokas riistaspaghetti. Kulman takana oleva pihvipaikka. Iso-Roobertinkadun Thai-buffet. Vaikka töissäni ei vielä ole kiire, oli helppouden lupaus silti jotenkin käsin kosketeltava. Menisi vain 15 minuuttia.

Päädyin hakemaan salaattia, mehua ja leipää lähikaupasta, tuntien itseni samanaikaisesti sekä voittajaksi että häviäjäksi. Kiitos oli sen sijaan tuntuva, tunsin koko iltapäivän oloni rentoutuneeksi ja energiseksi, eikä silmäluomia painanut kuten ennen. Iltapäivän salitreeni sujui hyvin, ja annoin stepperille periksi miltei kahdeksan minuutin jälkeen. Jollen ole varovainen, niin stepperissä vietettyjen minuuttien lukumäärästä tulee mittarini.

Kiusauksia on joka kulmalla, aina, ainakin niille jotka ovat niille alttiita. Kuulun itse siihen ryhmään, joka voi helpostikin sanoa itselleen kaikkien tekevän näin ja ottavan siitä myös mallia: en ole juurikaan kiinnittänyt huomiota siihen, milloin viimeeksi olen työntänyt jotakin kehon kannalta ei-toivottua alas kurkustani jos joku on vaikkapa pyytänyt minua mukanaan syömään. Sen sijaan olen aina lähtenyt, enkä tajunnut että edellisenä päivänä söin samassa paikassa jonkun toisen kanssa.

Olen aina välttänyt täysin ylenpalttista mässäilyä, mutta olen syönyt hitaasti itseni epäterveelliseen kuntoon syömällä hieman huonosti joka päivä. Ja kuvitellut että kaikki on hyvin. Mistä päästäänkin Painonvartijoihin, joista kirjoitan huomenna lisää.

69

Miltei minkä tahansa asian ensimmäinen päivä on aina täynnä odotusta ja intoa, niin eilinenkin. Kuten tavallista, kävelin töihin ja takaisin sekä eilen että tänään. Eilisen täydensi vielä salitreeni, jonka jälkeen olo oli sopivan kiusattu. Häkellyttävää oli huomata, miten taukokuukausi on vaikuttanut lihaskuntoon. Ja se, miten huono aerobinen kuntoni todellisuudessa on.

Jäin eilisen treenin aikana ensimmäistä kertaa vuosiin treenien jälkeen polkemaan stepperiä. Tavoitteeni oli vaatimattomat 15 tai 20 minuuttia, kevyellä tahdilla ja sykkeellä. Pystyin kuuteen minuuttiin. Vaikka treenini olikin jalkapainotteinen, olin silti yllättynyt. Tämä ei ole pohjanoteereus, sitä olisi se etten olisi jaksanut minuuttiakaan.

Vettä kuluu koko ajan riittävästi, kuumuuskin pitää siitä huolen, ja syömiset ovat olleet järkeviä ja maltillisia. En siltikään halua tehdä tästä kaiken syödyn ja liikutun turhan tarkkaa kronikkaa, listaten orjallisesti jokaisen suupalan ja kulutetun kilokalorin. Ruokapäiväkirjalle on paikkansa, ja kenties se päätyy osaksi tätä jos se on tarpeellinen väline.

Selityksiä ja lähtökohtia

Aloitan kirjoittamisen maanantaina, 70 päivän tai kymmenen viikon päässä tavoitteestani. Olin ajatellut tämän nimeksi 10 kiloa, mutta se oli onnekseni jo varattu. Tajusin hetken mietittyäni, että oikeastaan se ei edes kunnolla kuvaisi sitä, mitä tavoittelen.

Seuraan näiden tulevien 70 päivän aikana muutosta kehossani pikemminkin kuin pelkkää laihtumista, vaikka se alkuperäinen ajatukseni olikin. Katson, miten pitkälle pääsen itseni muokkaamisessa tästä lähtötilanteestani, ei niinkään lomien jälkeisestä minusta vaan monen asian summasta. Kirjoittaessani tätä olen päälle kolmekymppinen toimistotyöläinen, jolla on aktiivisen liikkujan tausta enemmänkin jossakin todella kaukana kuin lähellä, mutta riittävän paljon niin jotta voi kuvitella sen olevan edelleen minussa läsnä. Tiedän hyvin miten syödä, elää ja liikkua jotta vointini olisi hyvä ja paino pysyy hallinassa. En kuitenkaan elä sen mukaisesti.

Syyt muutokseen ovat moninaiset ja osin tavanomaisetkin. Joskus ruokailun jälkeen minun on tukalaa kumartua sitomaan kengännauhojani. En voi ajatella aloittavani lenkkeilyä juuri nyt, koska rasitus olisi nivelilleni liian kova. Olen alkanut kuorsaamaan. Liian kuumalla minun on erittäin hankala olla. Yli kolmen altaan mitan uiminen on keuhkoilleni liian kova pala, ja jään altaan päähän huohottamaan. En pysty ongelmitta koskettamaan seisaaltaan sormenpäilläni lattiaa. Hetkittäin tunnen häpeää kehostani, vaikken ole kovin runsaasti ylipainoinen.

Onko tilanteeni sitten sama kuin kenen tahansa laihtumista dokumentoivan? En tiedä, enkä tiedä onko sillä loppujen lopuksi niin väliäkään. Haluan tällä dokumentoinnilla osoittaa myös itselleni, että sittenkun-, melkopian- ja ensiviikolla-henkiset lähestymistavat asiaan eivät toimi. Joillekin ihmisille tällaiset asiat loksahtavat kohdalleen itsekseen, joillekin eivät. Kuten kirjoitin, vaikka tiedän kuinka hyvin mitä tehdä, en kuitenkaan toimi niin.

Välineinä seuraavien päivien aikana toimivat jo ennestään tutut ja tavallaan itsestään selvät asiat. Selkeä ruokailurytmi nykyisen syö kun ehdit -mentaliteetin sijaan. Uiminen, salitreenaus ja kävely. Järkevät ruoka-aineet ja annoskoot. Runsas vedenkäyttö. Siinäpä se, pähkinänkuoressa.

Ainoastaan yksi sääntö minulla on. Se, että jatkan tämän kirjoittamista siihen saakka, kunnes otsikon sanelemat 70 päivää ovat täynnä.