Prosessi on jatkunut kohta kaksi viikkoa. Tämä on useimmiten juuri se piste, jossa olen luovuttanut, jossa repsahtaminen on ollut tavanomaista. Siksikin tämä huomio.
Kahdessa viikossa kehoni ei visuaalisesti ole muuttunut juurikaan, ainakaan omien silmieni mukaan - ja olisi absurdia odottaa sitä. Sen sijaan minulle on sanottu minun näyttävän paremmin voivalta, että olen laihtunut ja että minussa on jotakin uutta. Ja kenties vaaka ei valehtelekaan, sillä edellinen kerta tiistaiaamuna kertoi painon laskeneen 2,5 kg. Vaikka se on vain numero ja tavoitteeni ei edelleenkään ole mitattava suure, tuntuu sen ajatteleminen silti hyvältä.
Mutta minusta tuntuu erilaiselta. Aiemman väsymyksen, kehoahdistuneisuuden ja surkeuden sijasta minulla on valtava halu liikkua ja olla juuri näin. Haluan hikoilla ja tuntea kehoni, ja kun liikun minun voimani tuntuvat riittävän paremmin.
Syöminen on tuottanut mielihyvää ensimmäisten päivien harjoittelun ja hassun rytmin lisäksi. Jatkan ruokavaliotani, sillä en ole väsynyt tämän viikon työpäivien aikana. Ennen kaikkea minusta tuntuu siltä, että teen oikeita asioita, edistän itseäni ja menen hitaasti kohti tavoitettani.
Alku on sujunut tavallisen elämän ohella, töissä käyden ja ilman sen suurempia mahdottomuuksia. Ja viime viikon alussa minun oli paljon vaikeampi olla kuin nyt. Tähän saakka odotettu hankala on siis helppoutta, enkä koe tinkineeni juuri mistään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti