Veden taju

Tämän vuoden tammikuussa en juurikaan osannut uida. Tai siis osasin, sillä samalla tavalla joka monella on jäänyt käteen peruskoulu- ja lapsuusajan uimisesta. Sellaista hyvää perusliikuntaa, josta sammakkoa uidessa tulee niska kipeäksi.

Jotenkin vesi on elementtinä ollut minulle tuon lapsuusajan jälkeen elementtinä hieman vieras, pelottavakin. Aikuisempana kavahdin tajuttuani, miten vaarallisen ylivertainen vesi on puolitaitoiseen uimariin nähden. Uiminen muodostui mökin laiturilla tai kesäisellä rannalla tapahtuvaksi viiden minuutin viilennykseksi, jonka aikana saattoi todeta lyhyesti itselleen hei mä osaan tämän edelleen. En edes voinut ajatella, että lähtisin kokeilemaan sillä samalla lapsen innolla kuinka pitkälle pystyn juuri nyt sukeltamaan. Minähän tukehdun. Vesi tulee ja näyttää, mihin pystyy.

Tajutessani oman pahoinvointini viime vuoden puolella tajusin myös, että pelkkä kuntosalitreeni ei yksinään tuo kaipaamaani hyvinvointia. Aerobinen kuntoni oli iso vitsi, ja halusin koettaa taklata sitä samanaikaisesti lihaskuntoni kanssa. Tajusin, että niveleni eivät kestäisi juoksemista, ja kävely tuntui ajatuksena etäiseltä: joltakin sellaiselta, jota harrastan muutenkin. Tämän vuoden tammikuussa ilmoittauduin aikuisten uimatekniikkakurssille, jossa uimisen perusteita opeteltiin ryhmässä.

Muistan ensimmäisen opetuskerran hyvin. Koetin muistella, miten pukuhuoneessa pitikään toimia. Puettuani uimahousut jalkaani en voinut olla vilkaisematta peiliin. Käänsin pääni pois, ja vielä suihkussakin ajatukseni pyörivät saman kuvan ympärillä. Miten minä voin kohta kävellä tuohon altaaseen tämän näköisenä. Jännitin omaa kehonkuvaani niin paljon, että unohdin ajatella koko uimisen opettelua.

Ensimmäiset kerrat olivat melko surkuhupaisia, mutta avartavia. Kurssin vetäjä käveli paikalle, esitteli itsensä ja totesi että tänään opetellaan uimaan perhosta, ja kymmenen perusuimataitoista yritti kovaa, kuunteli ohjeita, yritti uudestaan ja koetti ymmärtää. Vasta kolmannella opetuskerralla sain sanottua, etten osaa hengittää ulos veden alla. Samaan hengenvetoon toinen kurssilainen sanoi, ettei osaa kellua.

Kurssin lähestyessä loppuaan olin oppinut perusteet paitsi perhosesta myös selkä-, rinta- ja vapaauinneista, ja opin hengittämisen teorian. Perustekniikkakurssin jälkeen kävin loppukevään kestäneen jatkokurssin, joka avarsi asioita entisestään. Rintauinnin potku alkoi aueta, löysin itsestäni rytmin ja keinon uida kovempaa, enemmän, vakaammin. Osaan uida vapaauintia joten kuten rennosti. Ensimmäinen volttikäännös oli synapsien yhdistymistä vahingossa oikein, loput lähinnä varoittavia esimerkkejä. Silti, minä tiedän nyt miten se tehdään. Kurssit jatkuvat syksyllä uimakerhon myötä. Se kuulostaa jotenkin hauskalta.

Uimahalleissa voi todellakin nähdä kaikkien vartalotyyppien yhteenvedon. Ne riisuvat kaikki illuusiot siitä, miltä me näytämme lähes alasti, ja samalla osoittaa ettei se loppujen lopuksi ole kovin kiinnostavaa. Kukaan ei tuijottanut minua, en ollutkaan se vääränmallinen. Ainoa vääryys olikin omieni korvieni välissä. Ennen kesää tajusin ajattelevani, että entä sitten. Se on minun vatsani, teen sen kanssa töitä tässä.

Ennen kaikkea vesi on alkanut tuntua hyvältä, jotenkin tutulta ja helpolta. Pelko sitä kohtaan on hävinnyt samassa suhteessa, kun kunnioitus on noussut. Mihin kaikkeen minä pystynkään, kun olen sinussa.