NIkotiinikoukku

Yksi tärkeä asia on koko ajan jäänyt sivuun, mainitsematta tähän saakka. Se tuntuu oudolta kirjoittaa tähän, liittää se tähän prosessiin vaikka se on mitä suurin osa tätä kaikkea, kun sitä pysähtyy ajattelemaan.

Minä en polta enää. Itse asiassa en ole polttanut hyvään toviin. Ja se on paljon sanottu, sillä aloitin polttamisen 15-vuotiaana, siis hyvin kauan sitten.

Viimeiset kolme vuotta polttamiseni on ollut satunnaisen aggressiivista. Sellaista, jossa ollaan ensin viisi päivää polttamatta ja sitten yhden Lostari-illan aikana poltetaan kaksi askia putkeen ja seuraavana päivänä ihmetellään, miksi olo on omituinen. Nikotiinipurkat ovat kulkeneet tämän kolme vuotta aina jossakin laukussa tai taskussa mukana, ja sekakäyttö on ollut iloisen varomatonta. Parhaimmillaan sitä on heittänyt suustaan nikotiinipurkan roskiin mennessään ulos savukkeelle.

Tupakoinnin tai nikotiinin koukkua on kamalan vaikea tajuta, mikäli ei itse elä siinä koukussa - tai jossakin koukussa ylipäätään. Polttamisesta saatava mielihyvä on valtava, myös silloin kun nikotiinikoukku on jo niin arkea ettei sitä edes tunne. Savun hidas veto sisäänsä on lähellä mielihyvälistan kärkeä, uskomaton rush.

Aiemmat lopettamiset ovat olleet joko helppoja tai hankalia - ja niitä yhdistää lukumäärä. Tupakoinnin lopettaminen on tapahtunut kohdallani monta kertaa, kuten useammalla. Olen pikkuhiljaa oppinut, etten voi polttaa vain yhtä silloin tällöin: se tuntuu olevan kaikki tai ei mitään. Koukku on hillitön, ja nappaa mukaansa melkein heti. Annatko vielä toisen.

Tupakointi menee silti samaan kategoriaan alkoholin kanssa, kuuluu osastoon aistinautinnot joista ei mistään hinnasta luopuisi. Kuten alkoholinkin kanssa, kohtuukäyttö on kuitenkin vaatimus sen aistinautintona toimimiselle. Joka ei vain tahdo onnistua, ainakaan nyt tai ei ehkä koskaan. Aika näyttää, voinko todella helposti istua nerokkaan illan aikana alas ja polttaa vain yhden hyvän sikarin.

Miksi sitten koen, että olen lopettanut tupakoinnin? Koska aiemmin olen lopettaessani ajatellut sitä hampaat irvessä, joka päivä ja joka hetki. Nyt huomaan miettiväni aina välillä sitä, että ai niin minähän poltin vielä silloin. Lopettaminen on tapahtunut kuin varkain, itsestään selvänä juttuna tässä ohessa. Uimisen ja salitreenin intensiteetin kasvaessa, koko kehoni vaatiessa parempaa vointia ja suorituskykyä en voisi edes kuvitella sytyttäväni savuketta.

Minun on parempi näin, se tuntuu joka tavalla. Seison joka päivä kollegojeni kanssa ulkona savukkeella kerran tai kaksi, pitämässä totuttua taukoa. Kädessäni on kuitenkin enää vain kahvikuppi. Samalla tavoin on aivan selvää, että nikotiinikoukku on minussa vielä pitkään, ehkä aina.

En liikkunut eilen, ja se tuntuu oudolta. En ole niin ikään kävellyt töihin kahteen päivään, ja illalla häämöttävä salitreeni on paras idea koskaan.