Kirjoittamisesta on tullut jo viikon tauko. Työt alkoivat toden teolla viime viikolla, ja taisin laskea koko viikon aikana viisi tuntia muuta kuin palavereissa istumista ja juoksemista paikasta toiseen. Kun tähän päälle heitetään vielä iltamenot - Elävien runoilijoiden ilta tiistaina, vanhoja luokkakavereita keskiviikkona - sekä treenit, jäi kirjoittaminen kokonaan.
Viikonlopun kruunasi 14 vuotta sitten perustetun herrakerhon vuosikokous: melko kostean viikonlopun aikana hiilarit ja proteiinit jäivät taka-alalle ja punaviini mitattiin lasillisten sijaan pulloissa. Hik. Mutta se oli hauskaa.
Paino kohosi viikon seurauksena huimaavat puoli kiloa. Nyt siis takaisin ruotuun, olo on ollut harvinaisen raihnainen kuumeen runnellessa tämän ja eilisen päivän.
Tänään on siis projektin päivä numero 42. Kiitos Douglas Adamsille siitä. Missä mun jauhelihakeittoni on?
1 kommentti:
Alun yllättävän laajasti ja syvästi aihetta käsittelevien kirjoitusten jatkeeksi olen odottanut kirjoittajan ajatuksia siitä, mikä on saanut meidät syömään ja elämään siten, että tarvitsemme muutosta, ponnistelua uusien elämäntapojen omaksumiseen, hintavia palveluja laihtuaksemme, itsensä kurittamista kuntokuureilla, pyristelyä irti herkuista ja nautinnoista? Kirjoittaja ei syytä ketään eikä mitään vaan toteaa ehkä varovaisen nolosti tienneensä aina, miten elää hyvin, oikein ja terveellisesti mutta ei vain koskaan toimineensa sen mukaisesti. Mutta miksi?
Itse aloin analysoida tyrmistyneenä asiaa siinä vaiheessa, kun jalat veivät päivittäin suklaaostoksille lähikauppaan kolmatta kertaa vuorokaudessa. Siinä vaiheessa, kun kalenteriin oli pakonomaisena tavoitteena saada isot ruksit neljälletoista peräkkäiselle päivälle, joina mitään hipleää ei kuulunut syödä ja koettaa sen jälkeenkin syödä järkevästi normaalia ruokaa, epäonnistuen. Lääkärin kertoessa kolesteroliarvojen olevan koholla, vatsan epämiellyttävästi turpoillessa, ihon kutistessa hiivan riivaamana ja muuttuessa värittömäksi ulkoilman puutteessa, väsymyksen kaataessa päiväunille jok’ikisen työpäivän jälkeen, flunssien seuratessa toistaan. En edes pystynyt sisäistämään, mitä hyvä ystäväni tarkoitti mainitsemalla kaiken olevan kiinni vain itsekurista. Se kuulosti täysin saavuttamattomalta, tuntemattomalta ja ennen kaikkea ärsyttävän sotilaalliselta käsitteeltä siinä vaiheessa, kun se koski ihan oikeasti Itseä.
Miten asettaa itse itselleen rajoja kaiken ympäröivän yltäkylläisyyden ja runsauden keskellä? Varsinkin, joskun väsyttää, surettaa, potuttaa tai masentaa? Kun markkinointikanavat toitottavat ja kaupanhyllyt tarjoilevat elintarviketeollisuuden luomia pehmeitä pakokeinoja pois arjesta, nopeita rentoutumishetkiä, palkintoja ja lohdukkeita arjen ja elämän vaivaamalle omalle itselle. Samalla kun vaatekauppoihinkin tulee joka viikkona jotakin uutta ihanaa päällepuettavaa JIT-periaatteella, jolla täyttää vaatehuonetta. Ja kun kerran viiden vuoden korkeakouluaherruksen ansiosta palkastakin jää yksin elävälle perheettömälle, autottomalle sinkulle mukavasti rahaa käteen?
Mitä ihmettä teemme kaikella tällä kuluttamisen paljoudella? Mihin oikein kohta laitamme kaikki hankkimamme materiat? Suuri osa itsekkäistä tarpeita tyydyttävistä hankinnoistamme valmistetaan halvalla Kiinassa, jossa ei tarvitse investoida ympäristöä säästävään tuotantoteknologiaan ja jossa vesistöt kuplivat vihreinä ja taivas tummuu keskipäivällä yönsynkäksi saasteista. Ihminen kun kuitenkin pärjää erinomaisesti matkalaukullisella tavaraa. Silti vaatehyllyt pullistelevat tarpeettomia heräteostoksia ja ruokaa menee kajoamattomana roskakoriin.
Elämäntapamme ja niihin lukeutuvana syömistottumuksemme ovat varmastikin alaotsikko tässä isommassa kokonaisuudessa nimeltä kuluttaminen ja rahan käyttö sekä sen yläotsakkeena mielihyvää palvova ja epämukavuutta kaihtava nykypäivä.
Aikaisemmin toisenlaiset realiteetit asettivat rajat kuten tiedämme isovanhempiemme ja vanhempiemmekin elämästä. Nyt kun perustarpeet on tyydytetty, ihminen tähyää luontonsa mukaan korkeammalle. Tarpeita tulee uusia, lisää täytyy saada kaikkea. Ja kaikenhan saa saada, minkä haluaa?
Asiasta on ollut paljon kirjoituksia ja keskustelua myös kirjoitetussa mediassa. Yhtenä kiinnostavana artikkelina mainittakoon Talouselämän “Saako töissä olla kivaa” elokuulta 2008 (http://www.talouselama.fi/docview.do?f_id=1389912), jonka keskeisenä aiheena on juuri uusien toimintatapojen löytäminen ja rajojen asettaminen tässä yksilöllisessä yhteiskunnassamme. Artikkeli käsittelee mielenkiintoisesti mm. työajan vapauttamisen ideaa juuri siltä kannalta, olisiko meillä kuitenkaan valmiuksia hallita vapauttamme? “Vapaus vaatii uusia taitoja”, lisäksi tarvitaan kykyä ottaa vastuuta ja ohjata omaa toimintaa. Elämme aikaa, jossa meidän nuorten aikuisten olisi keksittävä, mitä tehdä muuttuneessa maailmassa, jossa vaaditaan uudenlaisia asioita. Meno on erilaista kuin parikymmentä vuotta sitten.
Blogin aiheeseen enemmän liittyen elämänrytmin ja elämäntapojen muuttumisesta kielii tietynlainen kauneuden katoaminen: Nuorilla naisilla ei ole enää naisellista vyötäröä, vaan vyötärön ja lantion ympärysmitat ovat lähellä toisiaan. Lihavuustutkijat ovat todistaneet todeksi katukuvassa näkyvän ilmiön muuten normaalipainoisista “lihavista laihoista” naisista, joilla rasva on kertynyt keskivartalossa sisäelinten ympärille (työterveyslääkäri Merja Pitkäsen tutkimuksiin perustuva haastattelu Fitness-lehdessä 12/2005). Tekstiili- ja vaatetusteollisuus on joutunut uudistamaan naisten mittataulukkoja ja kasvattamaan mittataulukoiden lantion ympärystä. Lehden haastattelun mukaan syynä on sinänsä sopivan energiamäärän saanti mutta vääristä lähteistä (pikaruuasta), istuva elämäntapa, reipas alkoholinkulutus ja muuttunut elämänrytmi entisestä säännöllisestä 8-8-8 (työ-vapaa-uni):sta “jatkuvaan actioniin ja lähtövalmiuteen”. Tässä yhteydessä tuskin kannattaa tätä lausetta enempää mainita miesten ylipainosta ja keskivartalolihavuudesta.
Elämänrytmi on muuttunut varmasti muillakin kuin vain teinitytöillä. Kivaa täytyy olla ja kun kiva hiipuu, pakenemme. Kyllästyminen tulee nopeasti vaikka kerkiäisimme raapaista vain pintaa. Onnellisuus on tavoite, ja sen saavuttamiseksi tarvitsemme suuria piikkejä hyvää oloa. Voimakkaat hyvän olon ärsykkeet saavat meidät tuntemaan olevamme elossa. Elämme varsinaista pätkäelämää niin töissä kuin parisuhteissakin. Kun työ alkaa puuduttaa, etsimme toisen työnantajan tai vietämme välivuoden kaukana poissa. Siinä ei liene mitään moitittavaa, mutta pitkäjännitteisyyden puute heijastuu myös parisuhteisiin ja surullisimpana perheisiin ja lapsiin. Ongelmia ei osata taikka jakseta ratkaista vaan mieluummin lähdetään etsimään seuraavaa suhdetta. Vaatisihan avoimuus ja rehellisyys keskustelua ja siis toisin sanoen omaa vaivannäköä.
Välinpitämättömyys on ottanut vallan viitseliäisyydeltä. Välillä tuntuu, että kaikkea itselle epämukavaa kaihdetaan muutenkin monessa eri yhteydessä ja mukavuusalueen ulkopuolelle mennään vain pakon jyskyttäessä takaraivoa. Laskut maksetaan vasta ulosottomiehen koputellessa ovella. Sängyn alta näkee tarpeelliseksi imuroida vasta kun turkiskuoriaisen toukat jo popsivat villakoiria listojen vieressä. Kadulla tuntemattomia saa pahoinpidellä ja raiskata ilman että sivulliset puuttuisivat siihen. Kuntokuuri aloitetaan vasta kun terveys on oikeasti vaarassa ja jokin ruumiinosa on ehtinyt tehdä tenän. Lapsille ei raaskita sanoa poikkipuolista sanaa ja lellityt hellanteltut eivät saakaan ennen aikuisikää tietää, että elämässä on myös vastoinkäymisiä. Liian usein näkee johtajia, jotka ovat mieluummin “osallistavia” kuin työhönsä sitoutuvia, ongelmiin pureutuvia työntekoa eteenpäin luotsaavia suunnannäyttäjiä. Itseä säästellään, vaikka oikeasti resursseja on käyttämättä korvien välissä valtava määrä. Ihminen ei mene heti rikki, vaikka sitä vähän liottaisikin.
Viimeksi eilen osui silmään Iltalehden lööppi, jonka mukaan “Velkakierre alkoi meikkiostoksista” (http://www.iltalehti.fi/uutiset/200809148262533_uu.shtml). Samoin Talouselämässä (http://www.taloussanomat.fi/omatalous/2007/06/01/maksuhairiot-kaantyivat-jyrkkaan-kasvuun/200713465/139) ruoditaan maksuhäiriömerkintöjen yksityishenkilöiden velkaantumisen syitä, jotka löytyvät osuvasti yksilöpsykologiasta - holtittomuudesta ja välinpitämättömyydestä, laskujen jättämisestä surutta maksamatta. Seurauksena velkojat ovat aktivoituneet lähettämään saataviaan ulosottoon, ymmärrettävästikin. No joo, kyllähän kauppakorkeakoulussakin opetettiin, että kun menot kertyvät ennen tuloja niin pitää lainata rahoitusmarkkinoilta, mutta eiköhän tämä opetus kuitenkin koskenut enemminkin asuntolainaa tai yrityksen suurta investointia varten tarvitsemaa lainaa kuin jokapäiväistä elämää ja meikkejä.
Missä on pysyvyys, pitkäjännitteisyys ja tavoitteellisuus ja tarvitaanko niitä edes? Onko projektiluontoisuus tullut jäädäkseen kaikille elämänalueille? Eikö pitkäaikaisen tavoitteen asettaminen, hyvinvoinnin sekä pysyvyyden ja sitä kautta turvallisuuden tunteen saavuttaminen toisi suuremman tyydytyksen yhdistettynä syvempään kokemukseen? Toisaalta silloin panostuskin olisi suurempaa, joten kärsimyksen ja nautinnon suhde lienee aina kuitenkin vakio…? Koska elämä on muuttunut, näitä kysymyksiä ei kannattane kysyä elämän konkareilta eli vanhuksilta? Kun Nyt-liitteessä useampi kuukausi sitten haastateltiin vanhoja ihmisiä onnesta ja rakkaudesta, heidän vastauksensa olivat täysin samansisältöisiä: Suurimmat kokemukset elämässä olivat jälkikasvun syntyminen ja isointa onnea toveruus kumppanin kanssa. Silloin sitä luki silmät kyynelissä ajatellen, tuota minäkin haluan ja noin sen on oltava - yksinkertaisia vahvoja perusarvoja. Mutta onko se niin? Olisi kiinnostavaa kuulla esim. lapsia saaneiden tai perheen perustamisesta luopuneiden ajatuksia tästä.
Ehkä tukirakenteemme ovat muuttuneet? Sata kaveria listalla, exät, tyttö- ja poikakaverit, sisar-, äiti- ja isäpuolet omien vanhempien ja sisarusten lisäksi, perintö vanhemmilta odottamassa, tuttuja vieraillakin mailla, loppumattomat kalenterimerkinnät eli “action” täyttävät tyhjiön ja saavat meidät tuntemaan, että joskus on ollut jotakin ja että elämä on turvattu myös tulevaisuudessa? Ja mitä pahaa oikeastaan on vauhdissa, vaihtelussa ja muutoksessa? Olisin erittäin kiinnostunut kuulemaan kirjoittajan ja muiden lukijoiden näkemyksiä.
Helposti terveellisesti ja muutenkin säädyllisesti elämisestä tulee suorittamista ja liian tavoitteellista toimintaa. Nautintoja ei pitäisi kieltää. Jokin tasapaino olisi kuitenkin varmaankin jo oman hyvinvoinnin takia hyvä löytää. Kuten Talouselämä (http://www.talouselama.fi/docview.do?f_id=1389912) siteeraa 1940-luvulla kirjoittanutta sosiaalipsykologia Erich Frommia, vapaus voi olla vaarallista. Vapauden aiheuttama rajojen katoaminen aiheuttaa tyhjyyden tunteen. Samoin psykologi Michael Csikszentmihalyin liike-elämän ihmisten keskuudessa menestyskirjaksi nousseessa Flow-teoksessa keskeinen oivallus on mm. Ciceron oppien pohjalta, että tullakseen täysin vapaaksi ihmisen täytyy tulla tiettyjen lakien orjaksi. Rajoitusten hyväksyminen on vapauttavaa. (Flow s. 258). Jännästi ko. kirja ei siis käsittelekään tekemisen ihanuutta sinänsä vaan sitä, mikä johtaa tekemisen ja elämisen ihanuuteen ja kuinka mukavuuden halu on esteenä sen saavuttamiseen (myös http://www.talouselama.fi/docview.do?f_id=809390).
Missään ei vain kirjoiteta, miten se temppu sitten ihan konkreettisesti oikeasti tehdään. Eli miten otetaan itseään niskasta kiinni. Mielestäni koulussa tulisi opettaa elämänhallintaa, taloustaitoja sekä ihmisten erilaisuus huomioivaa liikuntaa ja vähentää esimerkiksi uskonnon tai historian opetusta. Samoin valtio voisi tulla enemmän vastaan helpottamalla kotitalousvähennyksen tyyppisillä verovähennyksillä kiireisten kansalaistensa elämää. Kun molempien vanhempien on käytävä työssä asuntolainan maksaakseen, näin vanhemmilla jäisi edes hivenen lisää aikaa kasvattaa lapsiaan muutoinkin kuin lahjomalla makealla ja rakastamalla rahalla. Vaikka makeisverolla ei merkittävästi kerätty varoja yhteiseen kassaan, silti sen palauttaminen voisi olla hyvä idea, jos se olisi yhteensopivaa EU-kiemuroiden kanssa. Salaatinlehdille voisi olla hankalaa säätää omaa alennettua arvonlisäverokantaa, mutta voisiko keksiä jonkin muun, esimerkiksi bonuskortin luonteisen järjestelmän vihannesostoksille? Lopullista vastuuta ei silti voi kaataa muiden niskaan.
Hyvän aikaa kuulemma myös menee ennen kuin evoluutio sopeuttaa ihmisen nykyelämään ja muokkaa meille paremmin paikallaan oloa kestävät lihakset sekä sokeria, rasvaa ja suolaa vieroksuvan makuaistin (HS:n kuukausiliite 09/2008). Ehkä se siis pitäisi vaan tehdä itse aivan kuten tämänkin blogin kirjoittaja on tehnyt ja ryhtynyt sanoista tekoihin. Ehkä se ei olekaan sen monimutkaisempaa. Jotakin tosin tavoitteiden asettamisen ja tavoitteissa pysymisen haasteellisuudesta kertonee kirjoittajan itselleen asettama sääntö:
”Ainoastaan yksi sääntö minulla on. Se, että jatkan tämän kirjoittamista siihen saakka, kunnes otsikon sanelemat 70 päivää ovat täynnä.” Toivotan kirjoittajalle tsemppiä pysyä hienossa tavoitteessaan!
“Merkitystä ei ole sisimmälläsi vaan teoillasi” (Batman Begins)
Lähetä kommentti