70 Päivää

Ei niin vaikeaa (päivä 10)

2009-05-17T12:58:00.001+03:00

Ensimmäinen viikko on takana, ja sen myötä yksi viidennes koko projektista tällä kertaa. Liikkumista on hieman haitannut ankeasti kipeytynyt olkapää, joka piti poissa uima-altaalta loppuviikosta. Silti viikkoon on mahtunut muutama onnistunut treenikerta, kävelyä ja hyötyliikuntaa pihalla. Keho tuntuu ja kiittää siitä kaikesta. Syöminen on ollut suurin piirtein oikeaa, sellaista joka ei hypi silmille tai vaikeuta elämää. Silti, seuraavaksi kuukaudeksi linjaa on hieman tiukennettava.

Alkoholin puute ei tunnu, kuten epäilinkin. Ainoa kerta kun ajattelin asiaa oli perjantai-iltana, jolloin lasillinen viiniä ruuan kanssa olisi ollut rok. Koska olen tehnyt pointin siitä etten juo mitään tänä aikana, jäi pullo viinikaappiin.

Southpaw kommentoi edelliseen kirjoitukseeni alkoholin tarpeellisuudesta ylipäätään. On melko selvää, että alkoholia ei sinänsä tarvita mihinkään. Samalla tavoin kuin vaikkapa karkki, kahvi tai tupakka, alkoholi voidaan nähdä joko melko harmittomana nautintoaineena tai ongelmana, jonka suuruusluokka vaihtelee huomaamattomasti normaalikäytöstä elämiä romuttavaan, yhteiskuntaa kuormittavaan, nöyryyttävään ja kuolemaa tuottavaan. Noiden ääripäiden väliin lankeavat varmasti suurin osa kaikista, jotka ylipäätään käyttävät alkoholia.

Loppujen lopuksi kyse on siitä, kuinka tärkeää alkoholin käyttö todella on itselleni. Lasi viiniä silloin tällöin on nerokasta, ja niin hyvä lisä johonkin kulinaristiseen kokemukseen että ajatus siitä luopumisesta tuntuu suorastaan tuskalliselta. Samaan aikaan inhoan sitä ajatusta, että jokin on pakollista vain omien mieltymyksieni vuoksi. Pienikin määrä alkoholia laskee testosteronin määrää huomattavasti, ja vaikka pienissä määrin käytettynä alkoholilla onkin terveellisiä vaikutuksia niin mihin raja vedetään? Onko jokaisen asian elämässä tähdättävä parempaan itseen, ja kuka sen määrittää? Onko terveyden ihannointi oikeasti niin hyvä asia kuin luullaan?

Pointtini on, että alkoholi riitelee monen seikan kanssa joita korostan elämässäni muuten. Tämän kokeilun idea on selvittää mistä jään paitsi, vaiko mistään. En myöskään tänä aikana jätä yhtäkään sellaista tapahtumaa väliin johon aiemmin olisi liittynyt alkoholi: muussa tapauksessa koko kokeilu on täysin turha.

Kuinka paljon on paljon? (päivä 3)

2009-05-10T10:50:00.003+03:00

Edellisen merkinnän jälkeen jäin miettimään alkoholia. Tuntuu hassulta julistaa olevansa juomatta 50 päivää, lähinnä siksi että se vertautuu alhoholistin käytöstapoihin. Kato ei mun oo pakko juoda, voin koska hyvänsä olla ilman. Mä todistan sen sulle.

Suhteeni alkoholiin on mielestäni melko tavanomainen. En tissuttele kotona arki-iltaisin, eikä minulla ole mitään totuttuja pakkoja (“Saunakalja on tietty saatava”). En jätä suunniteltuja asioita väliin hyvän terassisään takia, tai peru aiemmin sovittuja tapaamisia siksi että tuli otettua muutama. En ole poissa töistä krapulan vuoksi, tai järjestele maailmaani uudelleen siksi että saisin otettua lasin tai pari.

Kuulostaa kamalan tylsältä.

Suurimman osan aikaa en ajattele alkoholia lainkaan, pikemminkin se muistuu mieleen silloin kun siihen törmää (“lähdetkö lasilliselle?”). Juon silloin tällöin, lähinnä sosiaalisissa tilanteissa. Keikat, tupaantuliaiset, syntymäpäivät, juhlapyhät ja vastaavat ovat luontevia tilanteita juoda. Enkä noissakaan tapauksissa kaada viinaa kurkkuuni kaksin käsin. Vai kaadanko?

Useimmissa tapauksissa sitä tulee oltua enemmän kuin pienessä hiprakassa. Puhe sammaltaa, ja katseen tarkentaminen keskustelukumppaniin voi olla hieman hankalaa. Seuraavana päivänä joudun miettimään mitä oikeastaan sanoinkaan. Olinko oikeasti niin jyrkkä? Tarvitsiko siitäkin avautua? Joskus minulla on mustia aukkoja illan kulussa.

No, onneksi en ole kunnolla humalassa kovin usein. Tai onko sekin kenties uskottelua?

Kriittinen ja rehellinen kalenterin tarkastelu osoitti, että keskimäärin olen juonut tuollaisia määriä kerran puolessatoista kuukaudessa, ja että keskimäärin joka toinen niistä on minulla johtanut pieneen flunssanpoikaseen. Tämä tarkoittaa flunssaa kerran kolmessa kuukaudessa, eli neljää sairastamista vuodessa. Jos joka kerran olen poissa töistä pari päivää, niin se tekee kahdeksan sairaspäivää vuodessa. Ei siis iso juttu, mutta periaatteen näkökulmasta ankea. Olen silloin tällöin pois töistä juomiseni vuoksi tuntuu yht’äkkiä lauseena käsittämättömältä.

Alkoholi on nerokas nautintoaine, kuten nikotiinikin. Parhaimmillaan se kruunaa juhlan ja yhdistää läsnä olevia. Silti huomaan, että sen myötä tulee asioita joita minun on yhä vaikeampi niellä vuosien myötä. Seuraavan päivän päänsärky on silloin tällöin tolkuton, enkä pääse liikkumaan. Joskus häpeän tiuskimisiani. Näytän väsyneeltä, ja ihoni voi huonosti. Vatsani on sekaisin. Huomattava määrä rahaa jää baaritiskille. Nukun huonosti seuraavina öinä. Mannermaiset juomatavat ovat jossakin mannermaalla, ja minä kiskon minkä ehdin.

Elämä on silti tehty elämistä varten, ja tarpeeton terveysintoilu saattaa viedä paljon enemmän mukanaan kuin mitä se loppujen lopuksi tuo. Mitä teen ylimääräisellä kymmenellä elinvuodella, jos koko elämä on kieltäytymisen juhlaa? Rehellisesti sanottuna en tiedä, kuinka paljosta jään paitsi jos olen kokonaan juomatta, jos teen pointin siitä etten juo mitään.

Alkoholistit yrittävät aina vakuuttaa muita kuin itseään. Olen aina ollut haluton tekemään alkoholista minkäänlaista pointtia, pitäen kiinni sosiaalisien asioiden merkityksestä. Koska en tiedä, niin kokeilen. Mitä menetän jollen juo, ja mitä saan vastineeksi? Ei se voi olla vaikeaa, eihän? Ei vaikeampaa kuin tässä olevien rehellisyyksien toteaminen ääneen.

Seuraavat 50 päivää

2009-05-08T11:05:00.004+03:00

Tasan seitsemän kuukautta sitten alkuperäiset 70 päivää loppuivat täällä dokumentoiduissa merkeissä. Olo oli mitä parhain, ja projektin jälkeinen minä aika erilainen kuin ikinä aiemmin. Monet hyvät tavat tosiaan tulivat jäädäkseen niin ruoka- kuin elintapapuolellakin.

Talven ja kevään mittaan sitä kuitenkin repsahti kohti vanhoja tapoja, mikä oli arvattavissakin. Silti niin paljon hyviä tottumuksia oli jäänyt käteen, että mistään massiivisesta noususta ei ollut kyse: painoa on tullut takaisin vain muutama kilo, ja liikuntatottumukset pysyivät likimain samoina. Olen kuitenkin sairastellut pitkin kevättä, vähän ihmetellen oman vastustuskykyni puutteellisuutta ja tartuttaen muita. Olo on ollut väsynyt ja heiveröinen, ja työn painaessa vielä tuohon päälle on soppa keittynyt hiljalleen. Muutin, joka oli omiaan lisäämään elintapasekavuutta, tosin kenties parempaan suuntaan.

Viikko sitten sairastin aggressiivisen vatsaflunssan, jonka kourissa oli kenties ikävintä koskaan. Jossain vaiheessa siippani kysyi kaikella lämmöllä olenko missään vaiheessa huomannut, että sairastun aina jonkin isomman juhlan jälkeen - siis aina, jos alkoholia on tullut juotua enemmän kuin muutama lasi. Kysymys jäi pyörimään päähäni sairastamisen ajaksi.

Vatsataudin jälkeen olo oli kevyt, jotenkin eteerinen ja maailmaa syleilevä. Joku totesi, että samanlaisen olon saa paastoamalla: keho puhdistuu ja niin edelleen. Oloni muistutti niin paljon 70 päivän projektin parhaita hetkiä, että päätin ottaa toisen spurtin, tällä kertaa tiivistettynä 50 päivään.

Idea on pitäytyä seuraavat 50 päivää - siis 26.6.09 saakka - pääosin karppiruokavaliossa, liikkua melko runsaasti ja jättää alkoholi kokonaan sivuun. Ainoa poikkeus tähän viimeiseen tänä aikana tulee olemaan Juhannus, joka sukujuhlana saa vähän venyttää sääntöjä. Katsotaan, mitä nämä viikot tuovat mukanaan.

Projektin lopputulos (päivä -3)

2008-10-08T21:04:00.005+03:00

Viimeiset viikot kuluivat edelleen loppua vaivanneen hiljaisuuden vallitessa. Erinäköisten viikonloppumenojen, juhlien ja työpaikan yt-neuvottelujen puristuksessa täydessä ruodussa pysyminen oli mahdotonta, mutta ei täydellinen katastrofi.

Lopputuloksena 70:stä päivästäni on monta asiaa. Kenties konkreettisin on peilistä takaisin katsova sangen erinäköinen mies. Poskeni ovat painuneet hieman kasaan, kaula on kapeampi. Farkuistani jalkaani mahtuvat aiemmin käytössä olleista kauniisti yhdet, muut ovat jääneet liian isoiksi. Vatsani on kadonnut suurilta osin, kummun tilalla on välillä kauniisti ruttuun menevä epätasainen kuoppa. Kun katson sitä, sieltä pilkistävät lihakset: salitreeni on tuottanut tulosta, jonka näkee yläkehon lihaksistosta ja käsivarsista kaikista selvimmin. Olen hieman eri muotoinen.

Jos katson lopputuloksia numeroina, olen nyt 8,5 kiloa aloituspistettä kevyempi. Se on 21 pakettia voita, mikäli lähtenyt on pelkkää rasvaa. Alimmillaan painoni oli pudonnut 9,5 kiloa, mutta edellämainitut syyt veivät kilon takaisin kohti lähtöpistettä. Muita numeroita ovat alati koventuneen salitreenin lukemat. Stepperi antaa minulle miltei 18 minuuttia aikaa ennen kuin jalkoihini tulee lopettamisen polte, siis treenin jälkeen. Jokainen vastus salilla on noussut yli kolmanneksella. Ennen tämän projektin aloittamista jalkaprässissä saattoi olla perussarjoissa 210 kiloa, nyt siinä on 270. Aiemmin jaksoin uida vapaauintia sekavalla tekniikallani yhden 25:n metrin altaallisen ennen lepotaukoa, nyt tekniikkani on parempi ja jaksan kolme jos minun on pakko. Mutta noustessani en enää pelkää, että keuhkoni halkeavat. Minä jaksan.

En enää tunne epämukavuutta kun kumarrun solmimaan kengännauhani. En hengästy niin pahasti harppoessani portaat viidenteen kerrokseen. Ja syömisen jälkeen minulla ei ole enää paha tai raskas olla, sillä uskon suuren osan löydetystä ruokavaliostani tulleen jäädäkseen. Syön salaattia päivisin ja suurilta osin myös iltaisin. Jauheliha- ja bataattikeitot ovat herkkua, josta tuskin luovun. Söin muutama päivä sitten pizzaa työkavereitteni kanssa, ja niin hyvää kuin se olikin niin tuskin pysyin hereillä loppupäivää. Ei enää tuollaista.

Poislukien lähestyvän talven tuoman kuivuuden aiheuttamat iho-ongelmat, näytän kaikin puolin terveemmältä. Tupakointi on päivä päivältä kauempana historiassa, ja hyvä niin. Minä voin hyvin nyt.

Ensimmäiset kolme viikkoa olivat helpoimmat, sitten alkoivat vaikeimmat kolme. Viimeiset neljä olivat usvaa, jonka mukanaan tuoman stressin myötä olivat hankalimmat kirjoittamisen kannalta. Kuluneet kymmenen viikkoa ovat tehneet paljon, ja niitä ylläpitääkseni jatkan tänne kirjoittamista aina vähän väliä. Aihepiirit pysyvät samoina, huomioina terveydestä ja liikkumisesta. Ruokapäiväkirjat jäävät tarkasteltaviksi omina kuriositeetteinaan, mutta silti. Tämä on ollut mahtava projekti, sellainen jota voi suositella kenelle tahansa samojen ongelmien kanssa kamppailevalle.

Hiljaisuuden loppu (päivä 21)

2008-09-16T08:20:00.005+03:00

Viimeiset kaksi viikkoa ovat menneet lähes kokonaan ohitse, ainakin mitä tähän projektiin ja tulee. Aiempaan merkintään muutama päivä sitten jätetty pitkä, monipuolinen ja ansiokas kommentti herätti monin tavoin ajattelemaan tapahtunutta, sitä mihin olen menossa.

Merkinnässä on paljon muutakin hyvää kuin vain sen herättelevä aspekti, mutta sen ravistelemana jatkan kirjoittamista. Ja aloitan viimeisestä kahdesta viikosta, siitä miksi kirjoittaminen jäi.

Olen ollut todella kipeä - siis sillä tavalla kipeä, kuin nykyiset flunssat tuntuvat. Puolikuntoisuutta ja pahoinvointia on takana kohta kolme viikkoa. Tänä aikana olen ollut kahteen otteeseen poissa töistä, molemmilla kerroilla leväten kaksi tai kolme päivää, ja käynyt kahdesti lääkärissä. Keuhkoputkentulehdus ei parane hetkessä, mutta ennen kaikkea se ei parane ilman lepoa.

Sairaus luonnollisesti katkaisi paljon siitä löytyneestä rytmistä, viisi viikkoa jatkuneesta liikkumisen ilosta ja säntillisistä elämäntavoista. Paikoillaan oleminen oli yht'äkkiä pakollista, ja väsyneenäkin se alkoi nopeasti tuntua ikävältä. Muutamana päivänä oli helppo syödä jotakin muuta kuin mitä olisi pitänyt, ikuisen rahkan ja raejuuston sijaan tehdä ruokaa itselleen, ja jättää huomaamatta se tosiasia, että sitä tuli tehtyä hieman liikaa.

Samanaikaisesti rytmi pakotti takaisin töihin, monin tavoin. Olen miettinyt paljon sitä, mikä on oman vakanssini varamiehitys ja onko sitä: luulen, että huolimatta roolistani työpaikallani olen silti nyky-yhteiskunnan suorittajatyyppi, joku jonka omatunto ei salli liikaa poissaoloa liian pitkään. Myös siis sellainen, joka ei tajua levätä riittävän paljon ajoissa. Sellainen, joka ei aina näe riittävän pitkälle siinä, mitä voi viedä mennessään jollei huolehdi itseään kuntoon.

Samaa kunnianhimoa on eittämättä ollut näissä 70:ssä päivässä. Käänsin monet elintavoistani käytännössä ympäri, lähdin vain hieman perusliikkuvasta ihmisestä joka päivä tunnin rääkki -tyyppiin vain muutamassa viikossa. Muutin ruokavalioni samassa ajassa, ja vain muutamaa kuukautta aiemmin olin kokonaan lopettanut tupakoinnin.

Vaadin itseltäni liikoja, luulen. Olin alun alkaenkin liian kova siinä, mitä minun tulee saavuttaa - kaikki mulle tänne nyt heti, kiitos. Odotin ihmeparantumista, ja sain lopputuloksena liiasta vauhdista keholtani tämän varoituksen, ja toisen sellaisen minua hoitaneelta lääkäriltä: "Tilanne on se, että jollet nyt hillitse itseäsi, niin sinulla on pian sellainen sairaus josta et selviä ihan helposti".

Keuhkojeni puristuksen alkaessa nyt hiljalleen hellittää ja aueta olen aprikoiva ja odottava, ehkä hieman viisaampi ja jotakin tajunnut. Tämän prosessini idea on hyvinvointi, ei sen suorittaminen - ei sen allekirjoittaminen, jota nykypäivän työmaailma ja ideologia niin helposti korostaa. Paremmalla voinnilla halusin saavuttaa myös kontrollia omaan itseeni, mutta luovutinkin sen kaikelle muulle.

Kävin eilen varovasti uimassa, ja tänään salilla hyvin varovasti. Jos olen kiltisti, niin paranen kokonaan ja saan liikkua jälleen. Ihan toisista syistä.

En tiedä, kuinka moni näitä rivejä lukee, mutta jos ne osuvat johonkuhun niin se saa minut hymyilemään. Kirjoitin joskus, että liikutaan ja liikututaan. Samoin kirjoitin, että aion kirjoittaa tämän prosessin loppuun saakka. Molemmat pitävät paikkansa, mutta loppuun saakka kirjoittanen hieman toisella sävyllä kuin viimeiset viikot.

Paino on tippunut sairastamisesta huolimatta kohta seitsemän kiloa. Vaikka aion vahtia syömisiäni vielä pitkän aikaa, voin jakaa luottamuksella yhden keskeisen asian:

Ruokapäiväkirjan pitäminen on syvältä.

Lauantai (päivä 38)

2008-08-30T10:27:00.000+03:00

Klo 10.50: Kaksi viipaletta ruisleipää, kinkkua, tomaattia, ja kaksi kananmunaa
Klo 15.00: Palautusjuoma uinnin jälkeen
Klo 19.30: Jauhelihapyitä, perunamuusia
Klo 22.10: Tapaksia (salamia, juustoa, hillosipuleita), puolitoista light-siideriä, kolme lasillista viiniä ja yksi fisushotti. Tätä kirjoittaesa on kuulkaas paha olo.

Perjantai (päivä 39)

2008-08-29T10:23:00.000+03:00

Klo 7.50: Ruisleipäviipale, kinkkua, juustoa, tomaattia ja kaksi kananmunaa
Klo 12.00: Kanasalaattia, jossa aurinkokuivattuja tomaatteja, kurkkua, salaattia, kurpitsansiemeniä ja chilimajoneesia
Klo 17.30: Proteiinijuoma (50g P)
Klo 20.00: Palautusjuoma treenin jälkeen (20g HH + 40g P)
Klo 21.40: Jauhelihapyitä, kermakastiketta, perunamuusia, kaksi lasia viiniä

Torstai (päivä 40)

2008-08-28T10:17:00.003+03:00

Klo 7.50: Kaksi kananmunaa, lautasellinen kaurapuuroa
Klo 13.00: Mozzarellasalaattia puoli lautasellista
Klo 15.30: Kanasalaattia puoli lautasellista
Klo 19.10: Palautusjuoma treenin jälkeen (20g HH + 40g P)
Klo 20.40: Pihvi, salaattia, tomaattia

Keskiviikko (päivä 41)

2008-08-28T10:12:00.002+03:00

Klo 7.40: Ruisleipäviipale, kaksi kananmunaa, kinkkua, tomaattia
Klo 12.10: Kanaa, porsasta ja härkää paikallisessa thai-buffetissa: ei hiilareita
Klo 19.20: Purkki maitorahkaa, purkki ananasta
Klo 17.15: Puoli lautasellista hernekeittoa, kourallinen suolapähkinöitä, kolme light-siideriä
Klo 20.50: Jauhelihakeittoa

Tauko tekee hyvää

2008-08-26T17:22:00.000+03:00

Kirjoittamisesta on tullut jo viikon tauko. Työt alkoivat toden teolla viime viikolla, ja taisin laskea koko viikon aikana viisi tuntia muuta kuin palavereissa istumista ja juoksemista paikasta toiseen. Kun tähän päälle heitetään vielä iltamenot - Elävien runoilijoiden ilta tiistaina, vanhoja luokkakavereita keskiviikkona - sekä treenit, jäi kirjoittaminen kokonaan.

Viikonlopun kruunasi 14 vuotta sitten perustetun herrakerhon vuosikokous: melko kostean viikonlopun aikana hiilarit ja proteiinit jäivät taka-alalle ja punaviini mitattiin lasillisten sijaan pulloissa. Hik. Mutta se oli hauskaa.

Paino kohosi viikon seurauksena huimaavat puoli kiloa. Nyt siis takaisin ruotuun, olo on ollut harvinaisen raihnainen kuumeen runnellessa tämän ja eilisen päivän.

Tänään on siis projektin päivä numero 42. Kiitos Douglas Adamsille siitä. Missä mun jauhelihakeittoni on?

Tiistai (päivä 42)

2008-08-26T16:35:00.001+03:00

Klo 10.20: Kahvia, purkki raejuustoa
Klo 13.40: Jauhelihakeittoa
Klo 16.50: Salaattia, tomaattia, kurkkua, kaksi kananmunaa
Klo 19.20: Jauhelihakeittoa
Klo 21.00: Kiwi, vajaa purkki raejuustoa

Kolmas viikko

2008-08-18T09:15:00.009+03:00

Tämä etenee mahtavasti, kevyesti ja hienosti. Viime viikko osoitti sen, että pieni repsahtelu rytmissä tai syömisissä ei kaada venettä: muutaman ulkoillun illan jälkeen olen silti yhtä hyvin putkessa kuin aikaisemmin.

Paino on laskenut hieman vajaat neljä kiloa tässä kolmessa viikossa. Se on hyvä tahti, mutta katsotaan miten pitkään se jatkuu. Liikkuminen on ollut mahtavaa, joskin paljon aiempaa monimutkaisempaa: uusittu salitreenini ansaitsee oman merkintänsä tulevina päivinä. Tänään alkaa myös uintikerho, joten siitäkin seurannee jotakin melko pian.

"I live in company with a body, a silent companion, exacting and eternal."
- Eugene Delacroix (1798 - 1863)

Sunnuntai (päivä 51)

2008-08-17T19:12:00.001+03:00

Klo 7.20: Ruispalaviipale, jossa kinkkua, juustoa, tomaattia, ja kaksi kananmunaa
Klo 11.20: Purkki raejuustoa
Klo 14.50: Salaattia, hirvenlihapataa, paistettuja kasviksia
Klo 20.30: Valkosipulikanaa, salaattia

Lauantai (päivä 52)

2008-08-16T09:08:00.000+03:00

Klo 10.30: Ruispalaviipale, jossa kinkkua, juustoa, tomaattia, ja kaksi kananmunaa
Klo 14.30: Jauhelihapyitä & salaattia
Klo 18.00: Purkki maitorahkaa & ananasmurskaa
Klo 20.50: Neljä lasia punaviiniä, kaksi Light Perry -siideriä (yök)
Klo 23.30: Purkki raejuustoa

Perjantai (päivä 53)

2008-08-15T12:52:00.000+03:00

Klo 08.10: Ruispalaviipale, jossa kinkkua, juustoa, tomaattia, ja kaksi kananmunaa
Klo 11.00: Muutama viipale melonia & persikkaa
Klo 12.45: Kanasalaattia
Klo 17.45: Treenin jälkeen palautusjuoma (20g HH + 40g P)
Klo 20.50: Jauhelihapyitä, avokado-tomaatti -salaattia

Lankeamisen ihanuus

2008-08-14T16:02:00.001+03:00

Tällaisessa projektissa on vain ajan kysymys milloin putki katkeaa. Olipa kyseessä sitten laihdutus, liikkuminen tai mikä tahansa elintottumuksiin puuttuva ajanjakso, siihen useimmiten mahtuu Se Kohta, Jolloin Ratkesin. Tai useita sellaisia. Kuten minulla eilen, ja minimaalisesti edellisenä iltana.

Työni hektisyydestä (eli huonosta henkilökohtaisesta suunnittelusta) johtuen sotkin syömisrytmini tiistaina täydellisesti, ja eilen puolestaan oli pitkään suunniteltu illallinen. Molemmissa kävi sinänsä hyvin, etten edelleenkään syönyt mitään sinänsä kiellettyä tai ratkennut polttamaan - jälkimmäistä en kertaakaan edes ajatellut. Mutta esimerkiksi eilen söin määrällisesti paljon enemmän kuin mitä tarvitsin: karppaamisesta ei painon suhteen ole kauheasti iloa, mikäli yksinkertaisesti syö liikaa.

Lankeamisessa, siis siinä väistämättömässä sellaisessa, keskeistä ei ole sen hysteerinen välttely. Väistämättä eteen tulee tilanne - joko dieetin aikana tai sen jälkeen - jolloin valintoja on tehtävä: syönkö nyt tämän vai istunko kuivin suin, pidänkö hauskaa tämän kerran vai pysynkö tiukkana.

Painonvartijoiden täti tiivisti asian kerran näin: jos edessäsi on pizza josta olet haaveillut viisi kuukautta, niin yritä syödä siitä vain hivenen, ja syö sekin hitaasti nautiskellen. Jos se ei onnistu, kuten todennäköisesti käy, niin syö koko hoito ja nauti joka sekunnista. Ja päätä samalla, että jatkat ruokavaliotasi aivan kuten aiemminkin, kunhan pizza on syöty.

Sitkeydestä ja tilanteesta riippuen lankeaminen voi tarkoittaa koko homman romuttumista. On vähän surkea olo siitä mitä tulikaan tehtyä, ja sitten jatketaan samaa putkea kun koetaan homman lähteneen käsistä. Sitten, vaikka syömisen ollessa kyseessä, istutaan loppujen lopuksi sohvalla ja mietitään, että pizzasta lähdettiin oluen kautta suklaalevyyn. Siitä se katastrofi lähti. Huomenna burgeria kun tämä nyt meni tähän.

Parhaimmillaan lankeaminen on hieno osoitus siitä, että pystyy poikkeamaan totutusta ja palaamaan jäljille ilman suurempia ongelmia. Kuten eräs fitness-ihminen totesi kesällä karkkipussien ääressä, "Kaikki aina kysyy mitä mä syön ja voinko syödä sitä ja tätä. Mähän voin syödä mitä vain, juuri siksi että käyn monta kertaa viikossa salilla."

Torstai (päivä 54)

2008-08-14T15:45:00.003+03:00

Yksi tytöistä

2008-08-13T16:37:00.003+03:00

Viittasin aiemmin siihen, että lauantain ryhmäliikunta herätti muitakin ajatuksia. Ne liittyvät ryhmädynamiikkaan, ja miehenä olemiseen naisvaltaisessa ympäristössä.

Aihepiiri vaatii tässä hieman pohjustusta. Sen lisäksi, että olen käynyt Painonvartijoissa olen myös viettänyt yhden kaksiviikkoisen Tanssiopiston Pilates-tiiviskurssilla, niin ikään ainoana miehenä. Olen melko ennakkoluuloton persoona, mitä kaikille avoimiin asioihin tulee. Ja olen monta kertaa törmännyt samaan hassuun ilmiöön.

Samalla tavoin kuin miesporukoilla on joskus taipumus muuttaa käyttäytymismalliaan naisten tullessa mukaan tilanteeseen, naisvaltaiset ryhmät muuttuvat miehen tullessa tilanteeseen. Puheensorina saattaa katketa. Silmäyksiä luodaan. Onko toi tullut tänne liikkumaan vai tölläämään. Nyt se katsoo mua.

Meissä on jotakin periaatteellista, mitä tulee ryhmäkäyttäytymiseen. Selkeästi heterogeeniset ryhmät ovat helpoimpia useimmille, mutta homogeenisyys tuo nopeasti lieveilmiöitä mukanaan. Varotaan, ihmetellään ja ollaan eksklusiivisia. Niissä ryhmissä paikka pitää useimmiten lunastaa. Liikunnan suhteen tämä on minusta kuitenkin hieman hassua. Jos lähden jonnekin liikkumaan, lähden sinne vain liikkumisen vuoksi ja uskoisin, että tämä pätee lähes kaikkiin.

Seksistisyyden riski tässä on iso. Jokainen aiheesta puhuva saattaa äkikseltään olla itse se tuijottelija, ryhmädynamiikkaan puuttuva tai sen noteeraava saattaa itse olla suurin ongelman aiheuttaja.

En halua päätyä kirjoittamaan seksistisesti aiheesta, joka ei sitä ole. Pikemminkin uskon, että asiassa on paljon peribiologista, ihan joka suuntaan. Kun kevään uintikurssilla läsnä oli pelkkiä miehiä, kaikki uivat paljon kovempaa kuin mitä jaksoivat. Kun kuntosalille tulee yksikin nainen, joku alkaa aina pullistelemaan vähän enemmän peilin edessä. Helppoon ventovieraiden sekaporukkaan tarvitaan hieman aikaa.

Keskiviikko (päivä 55)

2008-08-13T08:03:00.002+03:00

Klo 07.30: Real-viipale, jossa kinkkuviipale, juustoa, tomaattia, ja kaksi kananmunaa
Klo 11.30: Puoli purkkia maitorahkaa, puoli purkkia ananasta
Klo 12.30: Salaattia, jossa melonia, omenaa ja mozzarellajuustoa
Klo 15.30: Puoli purkkia maitorahkaa, puoli purkkia ananasta
Klo 17.00: Törkeän hyvä illallinen, jossa alkuun vihreä salaatti, pääruuaksi pihvi, papuja, maltillisesti pekonia ja grilattuja kasviksia. Höysteeksi kävi lasi kuohuviiniä, kaksi lasia punaviiniä ja kaksi calvadosta.

Tiistai (päivä 56)

2008-08-12T17:19:00.002+03:00

Klo 07.50: Real-viipale, jossa kinkkuviipale, juustoa, tomaattia, ja kaksi kananmunaa
Klo 11.30: Salaatti, jossa tomaattia, maissia, oliiveja & riisiä
Klo 17.15: Salaatti, jossa tomaattia, kurkkua, kanaa ja raejuustoa
Klo 18.40: Vadelmia, jäätelöä
Klo 22.00: Jauhelihakeittoa

Maanantai (päivä 57)

2008-08-11T16:25:00.003+03:00

Klo 08.10: Real-viipale, jossa kinkkuviipale, juustoa, tomaattia, ja kaksi kananmunaa
Klo 12.00: Tandoorikanasalaatti
Klo 15.10: Purkki maitorahkaa (0,2%), purkki ananasmurskaa
Klo 18.20: Palautusjuoma treenin jälkeen (20g HH + 40g P)
Klo 19.50: Smoothie, jossa maustamatonta jogurttia, mansikoita, raejuustoa, maitorahkaa & vähän leseitä

Ohjattua oleskelua

2008-08-10T15:39:00.003+03:00

Vein edellisen illan kiusaaman (ensin tunnin treeni ja sitten kaksi tuntia remonttitarpeiden roudaamista kapeassa portaikossa, yltä päältä hiessä) itseni lauantaiaamuna uimaan ja muutamaa tuntia myöhemmin ohjatulle venyttelytunnille suurehkoon kuntosalikeskukseen. Viikon aktiivisuuden jälkeen ajatus pitkästä ja huolellisesta venyttelystä tuntui vähintäänkin hyvältä.

Ohjaaja käveli sisään, aloitti tunnin itsestäänselvyytenä ja eteni melkolailla selittämättä lihasryhmästä ja asennosta toiseen. Taustalla soi rauhoittavaksi tarkoitettu musiikki, ja ohjaaja lateli ohjeita verkkaiseen tahtiin. Jotkut venytyksistä tuntuivat jumalaisilta, jotkut eivät osuneet kohdalleen joko huonosti venyvän kehoni tai puutteellisen rutiinini vuoksi. En jäänyt pohtimaan niinkään tunnin vetäjän ammattitaitoa kuin kahta asiaa, joista toisesta kirjoitan tuonnempana.

Tuntui siltä, että tunnin suurin anti oli samassa tilassa oleminen ja asioiden suorittaminen ohjatusti. Mitään yksittäistä korjausta kenenkään venytyksiin ei tehty, vaan homma eteni rutiinilla eteenpäin aikataulun puitteissa. Yhdessä tekeminen rajautui samassa tilassa olemiseen, kukaan ei puhunut keskenään. Koska tilassa oli muitakin, ei tunne tekevänsä asioita yksin. Toiminee monille. Sali oli iso, ja läsnä oli lähes 50 ihmistä.

Voin helposti uskoa, että pitkän päivän jälkeen ohjattu teeperästä-tunti rankkaa jotakin voi olla juuri oikea ratkaisu monelle. Itse kuulun siihen ryhmään, jolle vedetty liikunta edustaa enemmän sen oppimista miten asian voi tehdä itsekseen. Se toimii vaikkapa venyttelyyn.

Niin hyvältä kuin itse venyttely tuntuikin, ympäristö ja tilanne teki siitä minulle hetkittäin turhauttavan kokemuksen. Halusin olla mieluummin yksin matolla, venyttämässä niitä kohtia jotka sitä tarvitsevat ja joita on rasitettu. Ja tietenkin suurin ajattelun virhe ilmenee tässä, sillä juuri puutteellisen osaamisen takia venyttely jää usein liian pintapuoliseksi. Rutiinin puuttuessa unohtaa venytellä tasaisesti ja riittävän pitkään, ja lopputuloksena ihmettelee kipeytyviä kohtia ja huonoa liikkuvuuttaan.

Tunti oli hyvä aktivointi asioihin, jotka muistan joten kuten menneisyydestäni, ja osittainen tarkennus kevään aikana parantuneisiin perusvenytyksiin. Silti, tunnin ilmapiiri jätti ainakin minut hieman pettyneeksi. Kenties olen henkilökohtaisen ohjauksen pilaama monin tavoin, mutta osittaisen tehottomuutensa lisäksi tunti oli myös kallis. Jäsenenä pääsisit halvemmalla.

Sunnuntai (päivä 58)

2008-08-10T08:54:00.001+03:00

Klo 11.10: Kaksi palaa ruisvuokaleipää, kalkkunaa, juustoa, tomaattia, kurkkua ja kaksi kananmunaa
Klo 14.20: Valkosipulikanaa (kanaa, valkosipulia, juustoraastetta, paprikaa, purjoa, smetanaa) ja vihreää salaattia jossa pähkinöitä & hieman vuohenjuustoa
Klo 16.10: 35g maapähkinöitä kuorineen
Klo 19.05: Grillattua porsaanlihaa (n. 50g), 1 tl erittäin hämärää kastiketta, 3dl kanakookoskeittoa
Klo 22.50: Purkki maitorahkaa (0,2%), purkki ananasmurskaa, kanelia

Lauantai (päivä 59)

2008-08-09T19:38:00.004+03:00

Klo 9.50: Annos kaurapuuroa ja kaksi kananmunaa
Klo 13.10: Kanaa, salaattia, tomaattia ja kurkkua
Klo 17.30: Valkosipulikanaa (kanaa, valkosipulia, juustoraastetta, paprikaa, purjoa, smetanaa) ja vihreää salaattia
Klo 21.00: Kolme lasia punaviiniä, pähkinöitä n. 35g

Etenemisestä

2008-08-08T10:02:00.005+03:00

Prosessi on jatkunut kohta kaksi viikkoa. Tämä on useimmiten juuri se piste, jossa olen luovuttanut, jossa repsahtaminen on ollut tavanomaista. Siksikin tämä huomio.

Kahdessa viikossa kehoni ei visuaalisesti ole muuttunut juurikaan, ainakaan omien silmieni mukaan - ja olisi absurdia odottaa sitä. Sen sijaan minulle on sanottu minun näyttävän paremmin voivalta, että olen laihtunut ja että minussa on jotakin uutta. Ja kenties vaaka ei valehtelekaan, sillä edellinen kerta tiistaiaamuna kertoi painon laskeneen 2,5 kg. Vaikka se on vain numero ja tavoitteeni ei edelleenkään ole mitattava suure, tuntuu sen ajatteleminen silti hyvältä.

Mutta minusta tuntuu erilaiselta. Aiemman väsymyksen, kehoahdistuneisuuden ja surkeuden sijasta minulla on valtava halu liikkua ja olla juuri näin. Haluan hikoilla ja tuntea kehoni, ja kun liikun minun voimani tuntuvat riittävän paremmin.

Syöminen on tuottanut mielihyvää ensimmäisten päivien harjoittelun ja hassun rytmin lisäksi. Jatkan ruokavaliotani, sillä en ole väsynyt tämän viikon työpäivien aikana. Ennen kaikkea minusta tuntuu siltä, että teen oikeita asioita, edistän itseäni ja menen hitaasti kohti tavoitettani.

Alku on sujunut tavallisen elämän ohella, töissä käyden ja ilman sen suurempia mahdottomuuksia. Ja viime viikon alussa minun oli paljon vaikeampi olla kuin nyt. Tähän saakka odotettu hankala on siis helppoutta, enkä koe tinkineeni juuri mistään.

Perjantai (päivä 60)

2008-08-08T08:49:00.005+03:00

Klo 7.30: Ruisvuokaleipä jossa rypsiöljyä, tomaatia, juustoa, kinkkua ja kaksi kananmunaa
Klo 11.20: Purkki raejuustoa (2%)
Klo 13.30: Kanaa, purjoa, mozzarellajuustoa, kurkkua, tomaattia, salaattia
Klo 16.20: 35g maapähkinöitä
Klo 18.10: Treenin jälkeen palautusjuoma (20g HH + 40g P)
Klo 20.10: Vuohenjuustoa, salaattia, tomaattia, kurkkua, lasi maitoa
Klo 22.30: 2dl maustamatonta luonnonjogurttia, yksi kiiwi

NIkotiinikoukku

2008-08-07T13:28:00.004+03:00

Yksi tärkeä asia on koko ajan jäänyt sivuun, mainitsematta tähän saakka. Se tuntuu oudolta kirjoittaa tähän, liittää se tähän prosessiin vaikka se on mitä suurin osa tätä kaikkea, kun sitä pysähtyy ajattelemaan.

Minä en polta enää. Itse asiassa en ole polttanut hyvään toviin. Ja se on paljon sanottu, sillä aloitin polttamisen 15-vuotiaana, siis hyvin kauan sitten.

Viimeiset kolme vuotta polttamiseni on ollut satunnaisen aggressiivista. Sellaista, jossa ollaan ensin viisi päivää polttamatta ja sitten yhden Lostari-illan aikana poltetaan kaksi askia putkeen ja seuraavana päivänä ihmetellään, miksi olo on omituinen. Nikotiinipurkat ovat kulkeneet tämän kolme vuotta aina jossakin laukussa tai taskussa mukana, ja sekakäyttö on ollut iloisen varomatonta. Parhaimmillaan sitä on heittänyt suustaan nikotiinipurkan roskiin mennessään ulos savukkeelle.

Tupakoinnin tai nikotiinin koukkua on kamalan vaikea tajuta, mikäli ei itse elä siinä koukussa - tai jossakin koukussa ylipäätään. Polttamisesta saatava mielihyvä on valtava, myös silloin kun nikotiinikoukku on jo niin arkea ettei sitä edes tunne. Savun hidas veto sisäänsä on lähellä mielihyvälistan kärkeä, uskomaton rush.

Aiemmat lopettamiset ovat olleet joko helppoja tai hankalia - ja niitä yhdistää lukumäärä. Tupakoinnin lopettaminen on tapahtunut kohdallani monta kertaa, kuten useammalla. Olen pikkuhiljaa oppinut, etten voi polttaa vain yhtä silloin tällöin: se tuntuu olevan kaikki tai ei mitään. Koukku on hillitön, ja nappaa mukaansa melkein heti. Annatko vielä toisen.

Tupakointi menee silti samaan kategoriaan alkoholin kanssa, kuuluu osastoon aistinautinnot joista ei mistään hinnasta luopuisi. Kuten alkoholinkin kanssa, kohtuukäyttö on kuitenkin vaatimus sen aistinautintona toimimiselle. Joka ei vain tahdo onnistua, ainakaan nyt tai ei ehkä koskaan. Aika näyttää, voinko todella helposti istua nerokkaan illan aikana alas ja polttaa vain yhden hyvän sikarin.

Miksi sitten koen, että olen lopettanut tupakoinnin? Koska aiemmin olen lopettaessani ajatellut sitä hampaat irvessä, joka päivä ja joka hetki. Nyt huomaan miettiväni aina välillä sitä, että ai niin minähän poltin vielä silloin. Lopettaminen on tapahtunut kuin varkain, itsestään selvänä juttuna tässä ohessa. Uimisen ja salitreenin intensiteetin kasvaessa, koko kehoni vaatiessa parempaa vointia ja suorituskykyä en voisi edes kuvitella sytyttäväni savuketta.

Minun on parempi näin, se tuntuu joka tavalla. Seison joka päivä kollegojeni kanssa ulkona savukkeella kerran tai kaksi, pitämässä totuttua taukoa. Kädessäni on kuitenkin enää vain kahvikuppi. Samalla tavoin on aivan selvää, että nikotiinikoukku on minussa vielä pitkään, ehkä aina.

En liikkunut eilen, ja se tuntuu oudolta. En ole niin ikään kävellyt töihin kahteen päivään, ja illalla häämöttävä salitreeni on paras idea koskaan.

Torstai (päivä 61)

2008-08-07T09:01:00.002+03:00

Klo 7.40: Ruisantero-leipä jossa oivariinia, tomaatia, juustoa, kinkkua, kurkkua, kaksi kananmunaa
Klo 10.10: Purkki maitorahkaa (0,2%), puoli purkkia murskattua ananasta
Klo 12.05: Vihreää salaattia, vuohenjuustoa, sipulia, tomaattia, kurkkua, punaisia viinirypäleitä
Klo 15.05: Purkki raejuustoa (2%)
Klo 19.00: Palautusjuoma treenin jälkeen (20g HH + 40g P)
Klo 20.00: Öljyssä paistettuja kasviksia, grillattua kanaa, kermaviilikastiketta

Vaikeat päivät

2008-08-07T08:50:00.002+03:00

Siirtyminen ennalta vieraasiin ruokailutapoihin on paljon vaikeampaa kuin luulinkaan. Vaikka vähähiilihydraattinen ruokavalio onkin ajatuksena tuttu, olen silti viimeisten päivien aikana törmännyt odottamattomiin ongelmiin.

En yksinkertaisesti tahdo muistaa syödä välipaloja aamu- ja iltapäivisin. Minun pitäisi syödä jotakin pientä (maitorahkaa, raejuustoa tai vastaavaa), mutta se ei tule minulle luontaisesti, kehoni ei kerro että syöminen voisi olla hyvä idea. Minun täytynee fiksata jokin muistutus noihin kohtiin, jotta tajuaisin paremmin.

Eilen ja toissapäivänä ruokarytmini on ollut huonohko, joka on ilmentynyt aina illansuussa nälkänä ja verensokerin madaltumisen aiheuttamana ärsyyntyneisyytenä. Hyvä puoli on kuitenkin se, etten ole lipsahtanut vielä kertaakaan, vaan rytmi on ainoa asia joka on heilunut. Olen silti syönyt likimain oikeita asioita, vain vääriin aikoihin. Silti eilen keho huusi jatkuvasti rasvaa, sokeria, mitävain raskasta tännenytheti.

Great success

2008-08-06T16:30:00.003+03:00

Antiproosallinen sivuhuomio uimisesta, joka on pakko jättää itselleen muistiin: Rintauinnin rytmitys loksahti eilen kohdalleen yli puolen vuoden yrittämisen jälkeen. Tunne oli hämmentävä, kun tajusi ettei happi loppunutkaan puolessa välissä allasta, vaan käynti oli rentoa ja toimivaa.

Joskus sitkeyttä vaaditaan, että tutut liikeradat löytävät toisensa. Silti, puoli vuotta on pitkä aika yrittää.

Keskiviikko (päivä 62)

2008-08-06T08:55:00.005+03:00

Klo 7.55: Ruisantero-leipä jossa oivariinia, tomaatia, juustoa, kinkkua, kurkkua, kaksi kananmunaa
Klo 12.15: Paahtopaistia (n. 100g), kukkakaalia, kesäkurpitsaa
Klo 17.20: Purkki maitorahkaa, 1/4 purkkia murskattua ananasta.
Klo 19.10: Grillattu häränfilee (n.120 g.), vihreä salaatti, kurkkua, chilitomaattikastiketta, paprikaa ja sipulia.
Klo 20.15: 16cl punaviiniä
Klo 22.00: 2dl maustamatonta luonnonjogurttia, yksi kiwi-hedelmä

Veden taju

2008-08-05T14:28:00.002+03:00

Tämän vuoden tammikuussa en juurikaan osannut uida. Tai siis osasin, sillä samalla tavalla joka monella on jäänyt käteen peruskoulu- ja lapsuusajan uimisesta. Sellaista hyvää perusliikuntaa, josta sammakkoa uidessa tulee niska kipeäksi.

Jotenkin vesi on elementtinä ollut minulle tuon lapsuusajan jälkeen elementtinä hieman vieras, pelottavakin. Aikuisempana kavahdin tajuttuani, miten vaarallisen ylivertainen vesi on puolitaitoiseen uimariin nähden. Uiminen muodostui mökin laiturilla tai kesäisellä rannalla tapahtuvaksi viiden minuutin viilennykseksi, jonka aikana saattoi todeta lyhyesti itselleen hei mä osaan tämän edelleen. En edes voinut ajatella, että lähtisin kokeilemaan sillä samalla lapsen innolla kuinka pitkälle pystyn juuri nyt sukeltamaan. Minähän tukehdun. Vesi tulee ja näyttää, mihin pystyy.

Tajutessani oman pahoinvointini viime vuoden puolella tajusin myös, että pelkkä kuntosalitreeni ei yksinään tuo kaipaamaani hyvinvointia. Aerobinen kuntoni oli iso vitsi, ja halusin koettaa taklata sitä samanaikaisesti lihaskuntoni kanssa. Tajusin, että niveleni eivät kestäisi juoksemista, ja kävely tuntui ajatuksena etäiseltä: joltakin sellaiselta, jota harrastan muutenkin. Tämän vuoden tammikuussa ilmoittauduin aikuisten uimatekniikkakurssille, jossa uimisen perusteita opeteltiin ryhmässä.

Muistan ensimmäisen opetuskerran hyvin. Koetin muistella, miten pukuhuoneessa pitikään toimia. Puettuani uimahousut jalkaani en voinut olla vilkaisematta peiliin. Käänsin pääni pois, ja vielä suihkussakin ajatukseni pyörivät saman kuvan ympärillä. Miten minä voin kohta kävellä tuohon altaaseen tämän näköisenä. Jännitin omaa kehonkuvaani niin paljon, että unohdin ajatella koko uimisen opettelua.

Ensimmäiset kerrat olivat melko surkuhupaisia, mutta avartavia. Kurssin vetäjä käveli paikalle, esitteli itsensä ja totesi että tänään opetellaan uimaan perhosta, ja kymmenen perusuimataitoista yritti kovaa, kuunteli ohjeita, yritti uudestaan ja koetti ymmärtää. Vasta kolmannella opetuskerralla sain sanottua, etten osaa hengittää ulos veden alla. Samaan hengenvetoon toinen kurssilainen sanoi, ettei osaa kellua.

Kurssin lähestyessä loppuaan olin oppinut perusteet paitsi perhosesta myös selkä-, rinta- ja vapaauinneista, ja opin hengittämisen teorian. Perustekniikkakurssin jälkeen kävin loppukevään kestäneen jatkokurssin, joka avarsi asioita entisestään. Rintauinnin potku alkoi aueta, löysin itsestäni rytmin ja keinon uida kovempaa, enemmän, vakaammin. Osaan uida vapaauintia joten kuten rennosti. Ensimmäinen volttikäännös oli synapsien yhdistymistä vahingossa oikein, loput lähinnä varoittavia esimerkkejä. Silti, minä tiedän nyt miten se tehdään. Kurssit jatkuvat syksyllä uimakerhon myötä. Se kuulostaa jotenkin hauskalta.

Uimahalleissa voi todellakin nähdä kaikkien vartalotyyppien yhteenvedon. Ne riisuvat kaikki illuusiot siitä, miltä me näytämme lähes alasti, ja samalla osoittaa ettei se loppujen lopuksi ole kovin kiinnostavaa. Kukaan ei tuijottanut minua, en ollutkaan se vääränmallinen. Ainoa vääryys olikin omieni korvieni välissä. Ennen kesää tajusin ajattelevani, että entä sitten. Se on minun vatsani, teen sen kanssa töitä tässä.

Ennen kaikkea vesi on alkanut tuntua hyvältä, jotenkin tutulta ja helpolta. Pelko sitä kohtaan on hävinnyt samassa suhteessa, kun kunnioitus on noussut. Mihin kaikkeen minä pystynkään, kun olen sinussa.

Tiistai (päivä 63)

2008-08-05T08:22:00.005+03:00

Klo 8.10: Annos Elovena Hetki -puuroa ja kaksi kananmunaa
Klo 13.10: Tandoori-kanaa ja salaattia, sipulia & punasipulia, öljyä
Klo 15.00: Valion Raejuustoa 1prk
Klo 20.10: Kanafilee (n. 120g), salaattia, tomaattia, kurkkua, kesäkurpitsaa

Huomaan tänään, että ruokarytmissä on tekemistä. En tajunnut syödä vielä yhtä välipalaa ennen uimista, joka ajoittui paljon tavanomaista myöhempään. Voimat loppuivat, verensokeri sinkoilee.

Sanaton

2008-08-04T16:18:00.004+03:00

Olen todellakin sanaton. Aloittaessani tätä vasta viikko sitten ajattelin kirjoittavani pääosin maailmalle näkymättömiä sanoja, sellaisia jotka muodostavat muistikirjan vain itselleni. Siksikin Southpawin minulle ojentama palkinto tuli täydellisenä yllätyksenä. Suurkiitos.

En ole blogannut mitään pieneen ikuisuuteen tai juurikaan seurannut blogimaailmaa, muutamaa läheistä poikkeusta lukuun ottamatta. 70:n päivän tarkoitus on tuoda juurikin liikkumisen ja kehonsa tarkastelun eri puolia näkyväksi, avata sitä mitä koen liikkuessani. Mikä on se kantava voima joka vei näihin päiviin, miltä uiminen tuntuu kun ei jaksa ja millaista on salilla kun jokainen voi sinua paremmin. Miltä tuntuu kun hävettää, pelkää näyttävänsä pateettiselta lähes alastomana uimahousuissaan.

Ja miltä tuntuu joka kerran pienesti onnistua, millainen matka se on silloin kun uskaltaa tehdä sen peilaamatta itseään muihin kuin itseensä. Minusta tuntuu, että käsiteltäviä aiheita on tuhat. Ja oikeastaan vain yksi, se miksi liikkuminen ja itsestään huolen pitäminen on niin tärkeää. Ja miksi se on ollut laiminlyötyä viimeiset vuodet.

Palkinnon luonteeseen käsittääkseni kuuluu sen ojentaminen eteenpäin. Blogimaailman tuntemattomuuteni kostautuu tässä pahemman kerran, sillä omat kandidaattini joudun lähes kokonaan etsimään käsin. Suurimpana pettymyksenä on ensimmäisen linkittämäni blogin poistuminen kokonaan. Missä tahansa siis Oi ihana metamorfoosi -blogin kirjoittaja sitten meneekään, niin olisit ollut ensimmäinen palkinnon saaja. Isoista käänteistä ja mutkista muodostuva prosessi voi olla niin monikulmainen, että joskus se vie myös tekstin mennessään.

Mutta asiaan. Palkinnon saavat minun käsieni kautta, kukin omista syistään, seuraavat blogit:

Kevein askelin ansaitsee palkinnon monestakin syystä. Yksi niistä on kannustaminen polulla eteenpäin, toinen teksti itsessään.
Kasvukipuja siksi, että suru on käsinkosketeltavaa ja läsnä. Suru on myös tunnetila, jossa muutos on väistämättä edessä. Voimia prosessiin.
Kaalisoppaa koneeseen sen kattavuuden, energisyyden ja vuolassanaisuuden vuoksi.

Jokaisen palkinnon takana on nyökkäys jatkamisen suuntaan, toteamus siitä ettei kukaan meistä tee mitään yksin mikäli emme sitä halua. Isot ja pienetkin käänteet mahtuvat mukaan.

Hei liikutaan ja liikututaan.

Maanantai (päivä 64)

2008-08-04T13:03:00.005+03:00

Klo 9.30: Kaksi Real-viipaletta, hieman Arlan 17%-kevytjuustoa, kaksi viipaletta kinkkua, kaksi kananmunaa ja yksi tomaatti
Klo 12:00: Kanaa (n. 120g), jäävuorisalaattia, tomaattia, kurkkua, kurpitsansiemeniä, n. teelusikallinen öljyä
Klo 15:30: Purkillinen Valion maitorahkaa, pienikokoinen omena
Klo 19:40: 60g palautusjuomaa treenin jälkeen (20g HH + 40g P)
Klo 21:15: Purkki maitorahkaa (0,2%), viisi pakastemansikkaa

Ruokapäiväkirja: Nyt

2008-08-04T12:52:00.005+03:00

Eilisen ruokavaliouutisen myötä myös ruokapäiväkirja tulee osaksi tätä prosessiani, vaikka koetin sitäkin aiemmin välttää. Kenties se on välttämätön, vaikka alku onkin ollut lupaava. Ja antaahan se myöhemmin kirkkaita selvyyksiä siitä, mitä oikeastaan on tehnyt: kun ihmettelee hiulaavaa painoaan, voi palata listan sisältämiin käsittämättömyyksiin ja etsiä syitä faktoista fiktion sijaan. Pyrin siis pitämään listan tarkkana, joskaan en liian pitkänä.

Edelleen tämän keskeisintä sisältöä ovat kuitenkin jatkuvat tarkastelut omaan itseen, tavoitteisiin ja niiden syihin, hyvinvointiin ja ajatusprosesseihin. Kirjoituksia saakin nyt rajattua teemoittain oikean palkin linkeillä.

Ensimmäinen viikko

2008-08-03T22:21:00.004+03:00

Ensimmäinen viikko on takana, vaikka jossain vaiheessa ajattelin ettei se lopu koskaan. Tänään tunnelmat ovat varovaisen hyvät, sillä iltapäivän ja illansuun aikana kiusaukset kävellä lähikauppaan ostamaan makeishylly tyhjäksi ovat olleet valtavat. Makeaa on tehnyt mieli jo eilisillasta saakka, aina vain voimistuen. Toistaiseksi jokainen nimeäni huutava suklaa ja salmiakki on jäänyt kääreissään hyllyyn. Vaikka loputtomiin kieltäytyminen ei ehkä ole mahdollista tai toivottavaakaan, on se tässä alussa jotenkin pakollista.

Tämä on ollut melko kevyt mutta tiukkaotteinen aloitusviikko. Takana on kolme salitreenikertaa, pienenpieni pyöräretki, hyötyliikuntaa sekä kävelyä aamuisin ja iltapäivisin. Vaikka tahti hieman kiristyykin jatkossa uimisen ja muun aerobisen myötä, pitäisi noiden lukemien silti pysyä melko ennallaan.

Perjantainen treeni oli silkkaa euforiaa. Vaikka loma on syönyt asioista osansa, tunsin silti pientä ylpeyttä aikaansaannoksistani. Vaikka ne olisivat miten pieniä salin muiden kävijöiden tai hyväkuntoisten mittapuulla, niin ne ovat silti minun. Kävimme treenin jälkeen trainerini kanssa läpi tämän 70:n päiväni tavoitteet, ja sovimme alustavasti jatkoasioista. Kuten arvelin, treenini jakaantuu kolmeen nykyisen kahden sijasta.

Sen sijaan yllätys oli tuleviin viikkoihin liittyvä matalahiilihydraattinen ruokavalioni: ei ole montaakaan päivää kun kirjoitin ajatuksia dieeteistä ja erikoisratkaisuista. Mietittyäni asiaa yön yli suostuin kokeiluun. Katsotaan, mitä se tuo tulleessaan. Siitä tulee työväline jos se tuntuu hyvältä ja toimii, muuten palaan tähän tee-se-itse-syö-järkevästi-ja-kevyesti -otteeseeni.

Henkinen vointi on myös melko käsikkäin kehoni kanssa. En ole mikään ammattiurheilija, rutinoitunut laihduttaja tai fitnessihme, pikemminkin päinvastoin, mutta tunnen hallitsevani itseäni. Katsoessani peiliin näen enemmän toivoa kuin häpeää. Näen juuri nyt enemmän mahdollisuuksia kuin epäonnistumisia, mahdollisuuden muokata itsestäni jotakin uutta. Jos saan kehoni ja syömätottumukseni hallintaani, selätän jotakin joka on ollut minulle ylitsepääsemätöntä viimeiset vuodet.

Minä olen tässä kehossa, ja tiedän mitä pitää tehdä jotta minun on siinä paremmin.

Treenaamisen tavoista

2008-08-01T12:34:00.003+03:00

On totta, että liikkumisen ja itsestä huolehtimisen tapoja on monta. Yhtä totta on, että jokaisessa niissä on omat puolensa, ja että jokaiselle lajille ja tavalle löytyy joku, joka puhuu sen puolesta suurimpana pelastajana koskaan. Hirveän helposti siitä omasta jutusta tulee se kaikista paras, ja muista niistäkin ihan hyviä muttei kuitenkaan yhtä timanttia. Ja hyvä niin.

Koska oma prosessini liittyy elintapojen muutokseen kokonaan, liikkuminen on aivan yhtä keskeissä roolissa kuin syöminenkin. Minulle vasta oikein syömisen ja liikunnan yhdistelmä tuo sen euforian tunteen, johon moni paljon liikkuva viittaa: en oikein osaa nähdä toista ilman toista, ja olen jo pidemmän aikaa huomannut tulevani äkäiseksi ja kärsimättömäksi jos treenaamiseni jää väliin. Semiaktiivisesta liikkumisestani huolimatta olen kerännyt runsaasti ylimääräisiä kiloja.

Salilla käyminen on ollut pääasiallinen liikuntamuotoni viisi vuotta. Aloitin tavanomaisesti, riuhtomalla itseni kipeäksi joka paikasta ja turvautumalla sitten puoliammattilaisen apuun ohjelman luonnissa. Tämä henkilö kävi kanssani perusasiat läpi yhden kerran, otti maksunsa, kiitti kauniisti ja jätti minut oman onneni nojaan. Tulevien vuosien aikana ohjelmani monimutkaistui ja muuttui moneen kertaan, mutta junnasin silti paikoillani. Treenikertoja viikossa tuli kolmesta viiteen, harjoitusten noudattaessa aina samaa rataansa. Alkuun kymmenen minuuttia stepperiä, sitten itse treeniohjelma, ja lopuksi stepperiä. Eikä koskaan venyttelyä. Se katettiin ohjelman luonnin yhteydellä lauseella muista sitten huolehtia sun lihasliikkuvuudesta. Minä nyökyttelin, vaikka en edes tajunnut toisen tarkoittavan venyttelyä.

Sitten elämä vei mennessään vuosiksi, ja treenini oli parhaimmillaankin satunnaista ja melko tavoitteetonta. Viime joulukuussa tajusin, etten pysty katsomaan itseäni peiliin tuntematta suhteetonta inhoa itseäni kohtaan. Olin väsynyt, turvonnut ja pahoinvoiva.

Tämän kevään alussa pystyin viimeinkin toteuttamaan yhden puolikkaan ikuisuushaaveeni, hankin itselleni personal trainerin. Vaikka aluksi hainkin tätä henkilöä avustamaan kaikessa liikkumisessani, niin löytämäni henkilö on keskittynyt pääosin kuntosaliharjoitteluun. Tapasimme aluksi kerran, kävimme tilanteeni läpi ja hetken molemminpuolisen miettimisen jälkeen sovimme harjoittelun aloittamisesta. Seuraavalla viikolla alkoi helvetti.

Olin tietoinen siitä, että alusta tulisi vaikeaa, mutta treenaamisen intensiteetti yllätti yhtä kaikki. Jokaisessa liikkeessä ja toimintatavassa oli korjattavaa. Liikeratojen korjaantuessa ammattilaisen silmän alla oli nieleskeltävä ja otettava lähes kaikista totuista painoista kaksi kolmannesta pois. Ennenkaikkea ohjaavan ja kannustavan ammattilaisen mukana olo tuntui ja näkyi yllättävän nopeasti. Treeni ei ole koskaan tuottanut - ulkoisesti tai sisäisesti - näin hyviä tuloksia. Vaikka ammattilaisen pestaaminen ei ole halpaa, se kannattaa. Ei sekään loputtomiin, mutta kuitenkin.

Ensimmäisten viikkojen aikana tapasimme kaksi tai kolme kertaa viikossa, myöhemmin keväällä frekvenssi tippui yhteen yhteiseen treenikertaan jolla jatketaan tämä syksykin. Viikon kolmas treeni on edessä aivan tuota pikaa, ja samalla tämän 70:n päivän tavoitteiden läpikäyntikin sekä todennäköisimmin uusi treeniohjelmakin. Jännittää, innostaa ja kutkuttaa jo etukäteen, edellisestä yhteisestä treenistä onkin jo hyvä tovi.

Salitreeni on kuitenkin vain osa liikkumista, sillä vaikka se tehokkaana liikuntana toimiikin niin ilman aerobisesta liikkumisesta huolehtimista painon putoaminen ja toisenlainen hyvinvointi jää liiaksi syrjään. Venyttelyllä ja aerobisella treenauksella onkin ollut hävettävän vähän tilaa elämässäni, jota korjaan parhaillaan mitä parhaimmin tavoin. Seuraavaksi siis niistä.

Painokin on pudonnut viikon alusta 1,7 kiloa, josta tietty suurin osa on nestettä ja turvotusta mutta osa kuitenkin sitä itseään. Hymyilyttää.

Painonvartijoista

2008-07-31T10:34:00.005+03:00

Painonvartijat ovat kiinnostava juttu, ja liittyvät suoraan näiden 70:n päivän aiheisiin. Hyvinvointiin, kehoon, väärin syömiseen ja ylipainoon. Painonvartijat rinnastetaan usein myös ihmedieetteihin, mystisiin mammakerhoihin, rahat-pois -huijauksiin ja aina jollekulle muulle tapahtuneeseen muutokseen.

Jos tavoitteeni olisi vain menettää painoani, olisin voinut harkita Painonvartijoissa käymistä tämän kolmen kuukauden ajan. En kuitenkaan pitänyt sitä vaihtoehtona missään vaiheessa, ei siksi, etten uskoisi tematiikkaan tai pelkäisin koko paikkaa. Olen näet muutama vuosi takaperin käynyt siellä yhden syksyn, pudottanut sen aikana painoani miltei kymmenen kiloa ja voinut oikein hyvin.

Siellä viettämäni aika oli kovin kiinnostavaa ja monin tavoin avartavaa. Olin useimmiten ainoa mies ryhmätapaamisissa, ja oli tietty mielenkiintoista havaita sukupuolen vaikuttavan ryhmädynamiikkaan niin paljon. Ennenkaikkea ryhmässä käyminen oli tehokasta, ja uskon tajuavani miksi miehiä paikalla oli niin vähän. Olen sittemmin jutellut siitä muutamankin miehen kanssa, ja monelle ajatus syömä- ja elintottumuksistaan avautumisesta parikymmenpäiselle naisjoukolle on melko karu. Entäs jos mut teilataan. Ei ne tajua mua kuitenkaan. Mä haluan pitää kiinni jostain nautinnoista. Itsetuntoaspekti on kova.

Tajusin kunnolla vasta siellä ollessani joitakin perusjuttuja, asioita jotka on ehkä käyty läpi peruskoulussa mutta jotka ovat sittemmin jääneet jonnekin unholaan. Ne kuullessani hätkähdin, miettii pitääkö joku asia oikeasti paikkansa ja onko tosiaan itse unohtanut jonkin itsestään selvän pointin.

Keskeisiä käteen jääneitä juttuja sieltä ovat mm. se, että ruokarytmillä on valtava merkitys. Jos syö kerralla paljon ja muuten päivän aikana ei mitään, keho varastoi kaiken. Jos taas syö tasaisesti mutta vähän pitkin päivää, aina samoihin aikoihin, aineenvaihdunta pysyy käynnissä koko ajan ja rasvaa palaa. Veden juomisella on niin ikään keskeinen rooli hyvinvoinnissa: oli hämärää tajuta, että usein minulla on ollut jano nälän sijaan.

Ja se keskeisin juttu on, että laihtuminen ja sitä kautta hyvinvointi ei voi perustua dieettiin. Jos suhtautuu asioihin dieettinä - erityisruokavaliona - näkee myös jossakin sen toisella puolen siintävät mahdollisuudet palata entiseen. Oikotietä onneen ei ole, mikäli haluaa pysyviä tuloksia: siksi huomaan hymyileväni vinosti aina kuullessani jonkun pudottaneen painoaan viisi kiloa viidessä päivässä tai jotakin vastaavaa. En siksi, että epäilisin kuulemani todenmukaisuutta, vaan siksi että niiden tarkoitus tuntuu olevan laastaroida jokin ikävä asia salaman nopeasti kohdilleen. Helppouden vaatimus, kuten pikaruoassakin.

Ei sinänsä, ei pitkäaikainen kärsimys ja hankaluus ole mikään itseisarvo. Mutta jos vaikkapa on onnistunut hankkimaan kymmenen kiloa ylimääräistä syömällä vinoon, niin useimmat meistä eivät opi korjaavia elintapoja niissä viidessä päivässä. Keskitytään oireisiin, mutta ongelman ydin jää kokonaan korjaamatta.

En mennyt Painonvartijoihin tällä kertaa siksi, että kiitos siellä jo vietetyn ajan tiedän hyvin miten hoitaa painoani ja syömistäni. Mitä laihtumiseen tulee, siellä käyminen olisi varmastikin tehokkaampaa kuin yksin selviäminen, enkä epäröi kävellä sinne mikäli en saa tuloksia omin voimin aikaiseksi. 70:n päivääni liittyy kuitenkin paljon muutakin kuin paino ja syöminen. Minulle on keskeistä saada itseni hallintaani omin voimin, käyttää sitä tietoa mitä minulla jo on ja pistää se jälleen käytäntöön.

Suosittelen ihan kenelle tahansa painonsa kanssa tappelevalle Painonvartijoita mitä lämpimimmin, sen yhden ja ensimmäisen kerran. En usko, että omaa hyvinvointiaan voi pidemmän päälle ulkoistaa.

Kiusauslandia

2008-07-30T16:50:00.004+03:00

Tuoksuja. Rasvaa. Makuja. Pikalounaan helppoutta. Entä jos vain tämän kerran? Tänään tunsin ensimmäistä kertaa jonkin selkeän pettymyksen tunteen lounastunnin aikana.

Lähtiessäni hakemaan ruokaa en pystynyt ajattelemaan muuta kuin jotakin nopeaa, täyttävää ja rasvaista. Lähiravintolan nerokas riistaspaghetti. Kulman takana oleva pihvipaikka. Iso-Roobertinkadun Thai-buffet. Vaikka töissäni ei vielä ole kiire, oli helppouden lupaus silti jotenkin käsin kosketeltava. Menisi vain 15 minuuttia.

Päädyin hakemaan salaattia, mehua ja leipää lähikaupasta, tuntien itseni samanaikaisesti sekä voittajaksi että häviäjäksi. Kiitos oli sen sijaan tuntuva, tunsin koko iltapäivän oloni rentoutuneeksi ja energiseksi, eikä silmäluomia painanut kuten ennen. Iltapäivän salitreeni sujui hyvin, ja annoin stepperille periksi miltei kahdeksan minuutin jälkeen. Jollen ole varovainen, niin stepperissä vietettyjen minuuttien lukumäärästä tulee mittarini.

Kiusauksia on joka kulmalla, aina, ainakin niille jotka ovat niille alttiita. Kuulun itse siihen ryhmään, joka voi helpostikin sanoa itselleen kaikkien tekevän näin ja ottavan siitä myös mallia: en ole juurikaan kiinnittänyt huomiota siihen, milloin viimeeksi olen työntänyt jotakin kehon kannalta ei-toivottua alas kurkustani jos joku on vaikkapa pyytänyt minua mukanaan syömään. Sen sijaan olen aina lähtenyt, enkä tajunnut että edellisenä päivänä söin samassa paikassa jonkun toisen kanssa.

Olen aina välttänyt täysin ylenpalttista mässäilyä, mutta olen syönyt hitaasti itseni epäterveelliseen kuntoon syömällä hieman huonosti joka päivä. Ja kuvitellut että kaikki on hyvin. Mistä päästäänkin Painonvartijoihin, joista kirjoitan huomenna lisää.

69

2008-07-29T17:37:00.005+03:00

Miltei minkä tahansa asian ensimmäinen päivä on aina täynnä odotusta ja intoa, niin eilinenkin. Kuten tavallista, kävelin töihin ja takaisin sekä eilen että tänään. Eilisen täydensi vielä salitreeni, jonka jälkeen olo oli sopivan kiusattu. Häkellyttävää oli huomata, miten taukokuukausi on vaikuttanut lihaskuntoon. Ja se, miten huono aerobinen kuntoni todellisuudessa on.

Jäin eilisen treenin aikana ensimmäistä kertaa vuosiin treenien jälkeen polkemaan stepperiä. Tavoitteeni oli vaatimattomat 15 tai 20 minuuttia, kevyellä tahdilla ja sykkeellä. Pystyin kuuteen minuuttiin. Vaikka treenini olikin jalkapainotteinen, olin silti yllättynyt. Tämä ei ole pohjanoteereus, sitä olisi se etten olisi jaksanut minuuttiakaan.

Vettä kuluu koko ajan riittävästi, kuumuuskin pitää siitä huolen, ja syömiset ovat olleet järkeviä ja maltillisia. En siltikään halua tehdä tästä kaiken syödyn ja liikutun turhan tarkkaa kronikkaa, listaten orjallisesti jokaisen suupalan ja kulutetun kilokalorin. Ruokapäiväkirjalle on paikkansa, ja kenties se päätyy osaksi tätä jos se on tarpeellinen väline.

Selityksiä ja lähtökohtia

2008-07-28T13:35:00.004+03:00

Aloitan kirjoittamisen maanantaina, 70 päivän tai kymmenen viikon päässä tavoitteestani. Olin ajatellut tämän nimeksi 10 kiloa, mutta se oli onnekseni jo varattu. Tajusin hetken mietittyäni, että oikeastaan se ei edes kunnolla kuvaisi sitä, mitä tavoittelen.

Seuraan näiden tulevien 70 päivän aikana muutosta kehossani pikemminkin kuin pelkkää laihtumista, vaikka se alkuperäinen ajatukseni olikin. Katson, miten pitkälle pääsen itseni muokkaamisessa tästä lähtötilanteestani, ei niinkään lomien jälkeisestä minusta vaan monen asian summasta. Kirjoittaessani tätä olen päälle kolmekymppinen toimistotyöläinen, jolla on aktiivisen liikkujan tausta enemmänkin jossakin todella kaukana kuin lähellä, mutta riittävän paljon niin jotta voi kuvitella sen olevan edelleen minussa läsnä. Tiedän hyvin miten syödä, elää ja liikkua jotta vointini olisi hyvä ja paino pysyy hallinassa. En kuitenkaan elä sen mukaisesti.

Syyt muutokseen ovat moninaiset ja osin tavanomaisetkin. Joskus ruokailun jälkeen minun on tukalaa kumartua sitomaan kengännauhojani. En voi ajatella aloittavani lenkkeilyä juuri nyt, koska rasitus olisi nivelilleni liian kova. Olen alkanut kuorsaamaan. Liian kuumalla minun on erittäin hankala olla. Yli kolmen altaan mitan uiminen on keuhkoilleni liian kova pala, ja jään altaan päähän huohottamaan. En pysty ongelmitta koskettamaan seisaaltaan sormenpäilläni lattiaa. Hetkittäin tunnen häpeää kehostani, vaikken ole kovin runsaasti ylipainoinen.

Onko tilanteeni sitten sama kuin kenen tahansa laihtumista dokumentoivan? En tiedä, enkä tiedä onko sillä loppujen lopuksi niin väliäkään. Haluan tällä dokumentoinnilla osoittaa myös itselleni, että sittenkun-, melkopian- ja ensiviikolla-henkiset lähestymistavat asiaan eivät toimi. Joillekin ihmisille tällaiset asiat loksahtavat kohdalleen itsekseen, joillekin eivät. Kuten kirjoitin, vaikka tiedän kuinka hyvin mitä tehdä, en kuitenkaan toimi niin.

Välineinä seuraavien päivien aikana toimivat jo ennestään tutut ja tavallaan itsestään selvät asiat. Selkeä ruokailurytmi nykyisen syö kun ehdit -mentaliteetin sijaan. Uiminen, salitreenaus ja kävely. Järkevät ruoka-aineet ja annoskoot. Runsas vedenkäyttö. Siinäpä se, pähkinänkuoressa.

Ainoastaan yksi sääntö minulla on. Se, että jatkan tämän kirjoittamista siihen saakka, kunnes otsikon sanelemat 70 päivää ovat täynnä.